Hiljaista Pohdintaa

Hiljaista Pohdintaa

perjantai 2. marraskuuta 2012

Nujerrettu lapsi ja uutuuksien etsijä (edit)

Jos lasta haukutaan, halvennetaan, uhkaillaan, mitätöidään ja/tai pelotellaan säännöllisesti ensimmäisten 5-6 vuoden aikana, lapselle kehittyy spesifi aivovaurio. Syntyessä aivot ovat tavallaan veistämätön 'kivenlohkare', josta hyvä, kannustava ja lämmin lapsuus veistää optimaalisen 'veistoksen', ts. tapahtuu luova tuho, jossa tarpeettomia aivosoluja kuolee ja tarpeelliset hermoradat jäävät eloon ja vahvistuvat. Psykologisesti nujertava lapsuus suorittaa luovan tuhon siten, että 'veistos' on hyvän ja optimaalisen sijasta tarkkuustyönä tehty aivovaurio, joka vahingoittaa lapsen kykyjä ja mahdollisuuksia pysyvästi. Lapsen itseluottamus, tunnemaailma ja minäkuva häiriintyy. Lapsi sisäistää vallitsevan negatiivisen sosiaalisen ja tunneilmaston psyykeensä. Lapselle kehittyy psyyken häiriöitä; sosiaalinen fobia, spesifejä muita fobioita, riippuvainen persoonallisuus, epävakaa persoonallisuus, pakkomielteinen persoonallisuus, pakkomielteinen häiriö, yleistynyt ahdistushäiriö, paniikkihäiriö, tms., ja näiden vaihtelevia kombinaatioita. Myöhempi psykologinen terapia voi parantaa lapsen tilannetta, mutta se ei pysty poistamaan kokonaan lapsuuden negatiivisia vaikutuksia.

Nujerretun lapsen elämä on emotionaalista vuoristorataa negatiivisten tunteiden vuoristossa, kalvavaa pahan ja huonon odottamista, ja siitä huolimatta säpsähtävää musertavaa tunnetta kun vanhempi tai vanhemmat aloittavat henkisen pahoinpitelyn. Lapsi tuntee erilaisissa tilanteissa vaihtelevina intervalleina kovaa pelkoa ja kauhua; hätääntynyttä paniikkia; surua omasta tilanteestaan; häpeää omasta pelokkuudestaan, kyvyttömyydestään tms.; selittämätöntä yleistä ahdistusta; erilaisten tilanteiden odottamiseen liittyvää ahdistusta ja pelkoa, joka nousee usein paniikiksi tai paniikkia lähenteleviin korkeuksiin tilanteen lähestyessä; synkkää ja lamaannuttavaa masennusta; tms.

Muiden ongelmien ja häiriöiden ohella tästä seuraa todennäköisesti nuoruusiässä ja aikuisuudessa kaksi tekijää:

a) Henkilö on oppinut tietyn emootioihin, huomiokykyyn ja motivaatioihin liittyvän rytmin.

b) Em. rytmi on (näennäisestä/ kuvitteellisesta) negatiivisesta poistumista ja (näennäistä/ kuvitteellista) positiivista kohti siirtymistä tai kulkemista. Tämä vastaa lapsuuden emotionaalisen ilmaston rakennetta, motivaatioita ja pyrkimyksiä.

Nämä voivat ilmetä esim. seuraavasti: 

 Vaikka henkilö pystyisi parantamaan jonkin verran lapsuuden psyykkisiä vaurioita, pääsemään suhteellisen stressittömään ympäristöön tai luomaan itselleen sellaisen, hänen henkinen tilansa ei säily mikro- ja makrotasolla kovin kauan samanlaisena ja tasaisena. Vaikka henkilön mielessä ei ole erityisiä stressejä, hänen huomiokyvyllään on taipumus lyhyellä ja keskipitkällä tähtäimellä harhailla, kääntyä pois ja hakeutua pois, pois ja karkuun negatiivista henkistä tilaa. Esim. selatessaan internetiä (lyhyt ajanjakso) hänellä on taipumus hyppiä päämäärättömästi sivulta toiselle. Henkilö on rauhaton ja mieli tuntuu väreilevän pientä ja hitaasti kasvavaa negatiivista energiaa, joka purkautuu jatkuvasti toistuvana poistumisena nykyisestä kohteesta toiseen kohteeseen, joka vaikuttaa "positiiviselta" ja aloittaa syklin uudelleen alusta. Jos henkilö lukee kirjaa päivittäin, keskipitkällä tähtäimellä, n. 2-4 päivän kuluttua hän alkaa tuntea selittämätöntä pakahduttavaa tunnetta, joka tuntuu vaativan purkautumista johonkin uuteen "piristävään". Tuntuu kuin mieli täyttyisi kirjan tekstistä, ja sinne ei mahdu enää yhtään uutta lausetta nykyisestä aiheesta. Toiset kirjat alkavat vaikuttaa yhä kiinnostavammilta ja houkuttelevammilta; ne eivät pelkästään poista kasvavaa negatiivista tunnetta vaan suovat alussa hetken aikaa kestävän kiehtovuuden tunteen. Henkilö hyppii kirjasta toiseen, ja hänellä on suuri kasa kirjoja, joista hän on lukenut vain osan. Vaikka hän palaisi myöhemmin keskeytetyn kirjan lukemiseen, hän saa vain harvat lukemistaan kirjoista luettua loppuun.

Tämä sama ilmiö toistuu monissa tai melkein kaikissa henkilön tekemisissä. Hänen elämänsä on täynnä osittain tai puolittain suoritettuja asioita. Hänen elämästään ja maailmankuvastaan muodostuu sirpaleinen ja kaoottinen, vailla riittävää rakenteellisuutta, systemaattisuutta, kokonaisuuksia, logiikkaa, suuntaa, kestävyyttä ja päämäärätietoisuutta.

Näemme, että tämä haitallinen ilmiö on eräs osa henkilön psyykkisiä ongelmia, mutta mitä jos irrotamme tämän lyhytjänteisyyden psyykkisten ongelmien ja särkyneen lapsuuden kontekstista, sijoitamme sen suhteellisen tasapainoisen henkilön psyykkeen ja nimeämme sen uutuuksien etsimiseksi (novelty seeking)? Siitä tulee keskeinen liberaalin ihmisen ominaisuus, johon liberaali yhteiskunta kannustaa, ohjaa, kouluttaa ja houkuttelee. Liberaalin yhteiskunnan toiminta perustuu tälläiselle lyhytjänteisyydelle ja rakenteelliselle alkeellisuudelle, tuotannon ja palvelujen; kuten muotien, tavaroiden, mainonnan, viihteen, ennalta segmentoidun ja valikoidun koulutuksen, jne. kulutukselle. Uutuuksien etsijällä ei ole mielessään riittäviä kokonaisuuksia, rakenteellisuutta, logiikkaa, systemaattisuutta, kestävyyttä ja päämäärätietoisuutta, joten hän on helposti liberaalien organisaatioiden hallittavissa ja ohjattavissa. Em. puutteet hajottavat myös sosiaalisia rakenteita, sekä vähentävät mahdollisuuksia vapauteen ja aidosti vaihtoehtoisiin yhteiskuntamalleihin. Melkein ainoat merkittävät pitkäjänteisyydet, kokonaisuudet, rakenteet, päämäärät jne. ovat suurten organisaatioiden hallinnassa, ja ne tuovat tai pakottavat omat kuvionsa ja päämääränsä ihmisten mieliin ulkopuolelta.

Uutuuksien etsintää voidaan ajatella jatkumona toisen ääripään pysähtyneisyydestä toisen ääripään em. hajotukseen ja lyhytjänteisyyteen. Ihmisille optimaalinen uutuuksien etsintä on suunnilleen puolivälissä, jolloin ääripäiden negatiivisuudet vältetään ja saadaan maksimaalinen hyöty. Traditionaalisten konservatiivien tehtävänä on pyrkiä palauttamaan uutuuksien etsintä tasapainoiseen keskitilaan, jolloin ihmiset ja yhteisöt kasvavat suuremmiksi ja nousevat korkeammalle, ja suuret organisaatiot ja niiden luoma kollektiivisuus ja massaihmisten joukko kutistuvat.

7 kommenttia:

Valkea kirjoitti...

Rukoilemme epätoivoisten sydänten puolesta:

http://www.youtube.com/watch?v=3LKD-XQjEHs

Valkea kirjoitti...

Edit on tekstin hiontaa.

Tiedemies kirjoitti...

Otan ensin kantaa tähän psyykkiseen tekijään; itselläni on tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö, jolla on mitä ilmeisimmin elimellinen tausta; sillä ei juurikaan ole mitään yksilöpsykologista ulottuvuutta, mutta toki se on osaltaan myös temperamenttikysymys. Kyseisessä häiriössä on kyse vaikeudesta ylläpitää vireystilaa.

Tunnistan itseni tästä päämärättömyydestä. Olen joutunut lapsesta asti "ohjelmoimaan" itseni suoriutumaan keskittymistä vaativista tehtävistä. Tämä ei muodosta itselleni ongelmaa silloin kun minulla on suunnitelma jota noudattaa, mutta vireystilan dippaukset aiheuttavat toisinaan keskittymisen täydellisen herpaantumisen.

Ymmärrän jatkumoajatuksesi, mutta tavallaan patologisoit mielestäni tarpeettomasti asioita jotka voivat olla hyvin suuri voimavara. Oma "häiriöni" on haitaksi jossakin tilanteissa, mutta hyödyksi muissa, koska sillä on toinenkin puoli; jos asia on minusta riittävän kiinnostava, kykenen keskittymään siihen niin täydellisesti että mikään muu ei merkitse minulle yhtään mitään tämän keskittymisen aikana. En kykene "kutsumaan" tätä kykyä tietoisesti, mutta ohjelmoinnissa ja matemaattisia todistuksia laatiessa se toisinaan ikäänkuin valtaa minut. Kirjoittaessa koen toisinaan ikäänkuin jonkin ajatuskokonaisuuden tai teorian logiikka olisi täysin väistämätön ja teksti syntyy kuin itsestään.

Näen ihmiskuvassasi ja kuvaamissasi yhteiskunnallisissa näkökohdissa tähän asiaan jonkinlaista tarpeetonta pessimismiä. En voi täysin välttyä ajatukselta, että siinä on tietynlaista perusteetonta epäluuloisuutta. Sitä, mitä joskus aiemmin nimitin "paranoidisuudeksi", siis ajatusta jonka mukaan liberaali yhteiskunta ikäänkuin jonkun suunnitelman tai tarkoituksen kautta kannustaisi tai synnyttäisi tällaisen mielenlaadun.

Suvussani on ollut vastaavia neurologisia ongelmia, kuten lukihäiriötä, tarkkaavaisuusongelmia, ja isoisäni oli melko todennäköisesti jossain määrin autistinen. He ovat myös samalla olleet tavattoman taitavia (ja arvostettuja) mekaanikkoja. En usko että tämä temperamentti ja toimintamalli on yhteiskunnan synnyttämä. Toki voi olla, että nyky-yhteiskunnassa on enemmän sellaista joka ikäänkuin houkuttelee hyödyntämään ja valjastamaan tämän temperamentin tai erityispiirteen.

Valkea kirjoitti...

Nim. Tiedemies,

ADHD on kuuluu eniten periytyvien psyyken häiriöiden joukkoon, 70-95% vaihteluista selittyy geeneillä, keskiarvo 80+. Mitä äärimmäisempiin ADHD luonteenpiirteisiin mennään, sitä suurempi on periytyvyys. Tästä olemme samaa mieltä.

Kirjoitukseni ei kuitenkaan ollut tarkoitus käsitellä ADHD henkilöitä, vaan normaaleita henkilöitä, joiden huomiokyky; pitkäjänteisyys; kyky palauttaa huomio alkuperäiseen aiheeseen, jos se siirtyy pois käsiteltävästä aiheesta; päämäärätietoisuus ja sisäinen motivaatio; kokonaisuuksien muodostaminen; jossain määrin aktiivisuus; jne. siirtyy ADHD:n suuntaan monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta.

En ala tässä yhteydessä luettelemaan ja käsittelemään kaikkia tekijöitä silppuisista uutisista ja mainonnasta elokuviin ja musiikkivideoihin (pitkäaikainen ja säännöllisesti toistuva alle kuuden sekunnin välein vaihtuvien kuvien katseleminen haitallista huomiokyvylle) jne. Kiinnittäisin huomiota (sic) siihen yksityiskohtaan, että vaikka koulunkäynnin tunteja läksyineen on puuduttavan liikaa, aineiden erillisistä ja suhteellisen merkityksettömistä palasista koostuva sisältö ja tuntien hyppelyt ovat osa ongelmaa, samoin kuin suuri osa silputusta tieteestä. Onko tavallinen irrallinen 5-30 sivun tutkimus paras formaatti? Eikö tutkittua yksityiskohtaa tärkeämpää tai vähintään yhtä tärkeää olisi aina liittää saatu tulos toisiin tutkimuksiin, liittää se tiedon verkostoon kokonaisuudeksi niin hyvin kuin se on mahdollista? Vähemmän rahoittajien sanelemaa kiirettä = laajempia tietoa verkostoivia tutkimuksia = parempia tieteellisiä tuloksia.

Toisaalta esim. lukiossa hyppelimme tunnilta toiselle ja tieto koostui suurelta osin silpusta. Sain lukiossa joka kurssilta historiasta kympin, mutta ei historian koulukirjoja lukemalla voinut useimmiten ymmärtää miksi tiettyjä asioita tapahtui ja toisia ei, ja minkälaisia lokaaleja tai universaaleina toistuvia prosesseja tapahtumien taustalla oli. Puoli vuotta historian klassikoiden lukemista olisi korvannut moninkertaisesti kolmen vuoden historian koulukirjojen luvun. Jos katselee historian koulukirjoja suopeasti, parhaimmillaan niistä voi itse koota jonkinlaisen melko tyhjän "historiakehikon", joka on myöhemmin täytettävä itse laaja-alaisella lukemisella ja ajattelulla. Tämä 'fyllinkien' rakentaminen olisi pitänyt aloittaa jo lukiossa, mitään estettä sille ei ollut.

Tiedemies kirjoitti...

Omalla alallani "irrallinen", yleensä 15-45 sivuinen tutkimus on yleensä riittävä. Tutkimme yleensä algoritmeja tai teoreettisia ekvivalensseja tms, ja tutkimuksen kohteena on yleensä yksi algoritmi, sitä ehkä verrataan toisiin, mutta niitä muita ei ole tarpeellista kovin tarkkaan esitellä, koska ne on esitetty muualla.

Usein myös esitetään rajoituksia johonkin olemassaolevaan formalismiin tai (harvemmin) esitellään jokin uusi formalismi. Muita tavanomaisia tutkimuksia ovat kompleksisuusteoreettiset ja malliteoreettiset tulokset, jotka sitovat eri formalismien ilmaisukykyä ja laskettavuutta toisiinsa.

Kokonaiskuvaa kootakseen toisinaan jotkut alaa pitkään tutkineet kirjoittavat kirjoja. Olen itsekin kirjoittamassa tällä hetkellä kirjaa erään tutkijakolleegani kanssa siitä, miten osittaisjärjestykseen perustuva reduktio toimii.

Olen samaa mieltä koulusta. Historia, biologia, jne, on usein esitetty irrallisina palikoina, jotka sopivat tuntikehykseen, mutta eivät ole optimaalisia ymmärryksen kannalta.

Suhtaudun kuitenkin vähän skeptisesti kokonaiskuviin ja kattaviin teorioihin. Niillä on, etenkin mitä tulee historian kaltaisiin ihmiskuvaa muokkaaviin aloihin, melko vahva taipumus olla ideologisesti värittyneitä. Pidän itseasiassa siitä ajatuksesta, että historia on joukko irrallisia, kovia faktoja, joista voi muodostaa useamman erillisen kuvan etenevistä, taantuvista, rinnakkain vaikuttavista jne prosesseista. Ihmisen kyky hyödyntää tällaista tietoa on rajallinen.

Valkea kirjoitti...

Ok, toivotan menestystä kirjan kirjoittamiseen. Sillä on potentiaalia olla suurempi asia kuin tutkimuksilla (tutkimuksien perustalle rakennettu rakennus, kokonaisuus).

Viimeiseen kappaleeseen on esitettävä eriävä näkemys. Historia ei ole irrallisten osien legopaketti, josta voi mielensä mukaan koota hökötyksiä. Historian kuvioiden muodostaminen vaatii niin paljon työtä ja ajattelukykyä, että harrastajalla ei ole mahdollisuuksia niiden kokoamiseen. Itseasiassa historian pilkkominen osiin on ideologisinta historiankirjoitusta, piiloideologiaa, koska se poistaa ihmisiltä mahdollisuuden historian ja siten tulevaisuuden ymmärtämiseen. Todellinen historiankirjoitus, historian selittävä ymmärtäminen on aina joko ainutlaatuisista tai (useimmiten) toistuvista kuvioista keskustelemista, keskustelua kuvioiden välillä ja niiden sisällä, keskustelua kuvioiden muodoista ja niiden välisistä vuorovaikutuksista tai vuorovaikutusten puuttumisesta.

Konkretisoidakseni sen mitä sanon, suosittelen sinua perehtymään esim. Michel Foucaultin tuotantoon, joka on selittävää historiantutkimusta:

http://www.amazon.com/Michel-Foucault/e/B000AP6Y1O/ref=la_B000AP6Y1O_pg_1?rh=n%3A283155%2Cp_82%3AB000AP6Y1O&ie=UTF8&qid=1352222846

Yksinkertaisella kysymyksellä voi olla monimutkaisia ja vaikeaselkoisia vastauksia. Mitä on, historiallisessa kontekstissa, valta? Onko valta vaikutusvaltaisia tekstejä ja/tai niiden vuorovaikutuksia? Onko valta em. tekstien valinta- ja statusmetodeja ja -prosesseja? Onko valta tietovaltaa (power/knowlwdge)? Onko valta mikrotasolla vaikuttavia tekniikoita (sekä metodeja, että välineitä), josta valta ja mahdollisuudet kasvavat ylöspäin? Onko valta makrotason taloudellisia ja/tai poliittisia päätöksiä? Onko valta organisaatioiden toimintaa, yhteistyötä ja/tai vuorovaikutusta? Onko valta organisaatioiden rakenteita, määrää ja mittasuhteita? Onko valta vaikutusvaltaisten henkilöiden persoonallista valtaa? Onko valta merkittävien sosiaalisten konstruktioiden ja niistä muodostuvien prosessien valtaa (raha, lait, tavat, säännöt, kulttuuri, jne.), ja jos on, niin missä suhteissa ja miten ne vuorovaikuttavat tai ovat vuorovaikuttamatta? Onko valta keskittymien valtaa (kaupungit, kaupunkikeskittymät, teollisuus, ihmisten määrä, kulttuuri, yliopistot)? Onko valta vaihtelevassa määrin hajautunutta verkostojen valtaa (ihmisryhmien, välineiden, yhteisöjen, alueiden tms.)? Onko valta immateriaali- ja materiaalivirtojen valtaa? Onko valta kansojen valtaa? Onko valta valtioiden sotilaallista, diplomaattista ja/tai taloudellista valtaa? Onko valta älykkäiden valtaa? Onko valta ideologioiden ja/tai uskontojen valtaa? Onko valta evolutiivisesti menestyksellisten valtaa? Jne.

Miten nämä suhteutuvat toisiinsa lyhyellä ja pitkällä tähtäimellä, ja mikro- ja makrotasoilla? Minkälaisina kombinaatioina ne toimivat?

Ehkäpä tämä antaa alustavan kuvan selittävän historiantutkimuksen kompleksisuudesta.

Juuri historiallisten toistuvien ja toistumattomien kuvioiden ymmärtäminen vapauttaa pysähtyneisyydestä, antaa ymmärryksen vaihtoehdoista ja niiden todennäköisistä seurauksista, ja antaa laajimmat mahdollisuudet ja valinnanvapauden tulevaisuuden kehitykseen.

Valkea kirjoitti...

http://www.youtube.com/watch?v=NlprozGcs80&feature=related

Sivun näyttöjä yhteensä

Lukijat

Blogiarkisto