Hiljaista Pohdintaa

Hiljaista Pohdintaa

torstai 18. huhtikuuta 2013

Demokratiaa vastaan (edit)

Demokratia on nykyajan suurin itsestäänselvyys lähes kaikille ihmisille, niin suuri itsestäänselvyys, että sen tueksi ei ole edes säädetty erityisiä sananvapauden rajoituksia, koska eliitti ei ole nähnyt niitä tarpeellisiksi. Demokratia on iskostunut syvälle yhteiskunnan talouden, byrokratioiden, palvelujen ja politiikan rakenteisiin, ja ennenkaikkea syvälle ihmisten mieliin. Demokratian puolesta on kirjoitettu paljon kirjoja ja tehty monenlaisia, useimmiten puolueellisia tutkimuksia. Ehkä vaikutukseltaan vahvimpia demokratiaa puoltavia psykologisia tekijöitä on ihmisten tunne siitä, että he voivat vaikuttaa äänestämisellään ja muilla poliittisilla toimillaan tärkeinä pitämiinsä asioihin, että he ovat tasavertaisia kumppaneita eliitin kanssa päätöksenteossa, ja että he saavat oikeudenmukaisemmin resursseja niiltä joilla on paljon (Ihmiset kokevat laajalti suuret tulot inherentisti epäoikeudenmukaisesti, väärin perustein ja ansiottomasti hankituiksi).

Demokratia muistuttaa maallista ja kollektiivista kulttia, joka vääristää ihmisten käsityksiä ja tunteita. Olisi vaihteeksi virkistävää katsoa mitä argumentteja voidaan kehittää demokratiaa vastaan, ja voidaanko niillä oikoa ihmisten käsityksiä.

Markkinataloudessa kilpailu parantaa monissa suhteissa tilannetta, hinnat halpenevat, tuotteet monipuolistuvat, laatu paranee ja/tai saatavuus lisääntyy. Toisin kuin esimerkiksi sääty-yhteiskunnissa, demokratiassa kaikilla ihmisillä on periaatteessa vapaa mahdollisuus kilpailla poliittisten päättäjien ja byrokraattien viroista, tai hakea niitä. Suurin osa halukkaista saadaan mukaan työskentelemään verovaroilla kustannetuissa byrokratioissa ja mitä enemmän byrokraatteja on, sitä enemmän he pystyvät yhteisellä vaikutusvallallaan kilpailemaan muita vaikuttajia vastaan, laajentamaan ja vahvistamaan byrokratioita ja hankkimaan niille lisää resursseja. Demokratiassa poliittiset päättäjät kilpailevat siitä kuka pystyy lupaamaan ja tuottamaan etuoikeutetuille ryhmille ja kansalaisille eniten byrokraattisia palveluja, ja valtion suomia etuja ja etuoikeuksia muiden kustannuksella. Kansalaisryhmät kilpailevat kollektiivisen politiikan keinoin demokratiassa siitä, kuka saa saalistettua eniten etuja valtiolta vähimmällä työllä ja panostuksella, ja elämään eniten muiden kustannuksella. Poliitikot tarvitsevat paljon rahaa vaalikampanjoihinsa ja heitä voi lahjoa monenlaisin epäsuorin keinoin (de facto ilmaiset lomamatkat näennäisiin konferensseihin, palkintovirat poliitikon uran jälkeen, ylihinnoitellut luennot, kestitseminen ja palvelujen tarjoaminen, lahjat ja palkinnot, jne). Rikkaat henkilöt pystyvät resursseillaan lahjomaan eniten poliitikkoja ja siten saalistamaan demokratiassa eniten etuja ja tuottoja itselleen. Tavallisille kansalaisille demokraattisesta prosessista saadut edut ja tuotot tulevat kollektiivisen ryhmän yksittäisinä jäseninä, ja siten ne ovat suhteellisen vähäisiä. Heidän henkilökohtainen valtansa poliitikkoihin on olematonta. Rikkaille demokratiasta saadut edut ja tuotot materialisoituvat usein henkilökohtaisina, ja rikkailla henkilöillä on henkilökohtaista määräys- ja vaikutusvaltaa poliitikkoihin. Rikkaat henkilöt päättävät eniten poliitikkojen taloudellisesta, sosiaalisesta ja poliittisesta tulevaisuudesta ja menestyksestä, joten poliitikkojen on kuunneltava ja toteltava rikkaita. Tavallisten kansalaisten kollektiivisten massojen valta voi materialisoitua vain poliitikkojen kautta, poliitikoissa, joten poliitikot säätelevät, voimistavat, heikentävät, ohjaavat, luovat, lakkauttavat, jne. sitä. Tämän takia poliitikot johtavat tavallisten kansalaisten massoja ja katsovat olevansa heidän yläpuolellaan sosiaalisessa statuksessa. Tästä syntyy demokraattisen valtion valtahierarkia: rikkaat ---> poliitikot ---> tavallisten kansalaisten massat. Näiden syiden takia rikkaat ovat demokratian suurimpia voittajia. Se on ristiriidassa demokraattisen valtion propagandan kanssa, jonka mukaan tavalliset kansalaiset ovat demokratian suurimpia voittajia ja valta kuuluu kansalle.  Demokraattinen kilpailu lisää verorasitusta ja valtion velkaa, ja työtä tekevien ja omillaan toimeentulevien osuus vähenee. Yhteiskunnalle resursseja tuottavien kansalaisten ja yritysten tilanne huononee. Kansalaisten vastuu omasta elämästään vähenee, ja kyvyttömyyteen ja motivaation puutteeseen perustuva riippuvuus valtion byrokratioista ja tuista lisääntyy. Siten paradoksaalisesti kilpailu demokratiassa huonontaa kansalaisten ja yhteiskunnan vaurautta, tilannetta ja kyvykkyyttä. Mitä enemmän kaikkien osapuolten kilpailua rajoitetaan demokratiassa, sitä paremmin yhteiskunta toimii, sitä vauraampi se on ja sitä kyvykkäämpiä ja tuottavampia kansalaiset ovat. Vapaa kilpailu markkinataloudessa ilman valtion suomia etuoikeuksia, tukia ja etuja vähentää rikkaiden tulojen määrää. Rikkaimpien kansalaisten voittomarginaalit pienenevät. Tulot ja varallisuus jakautuvat tasaisemmin kaikkien yhteiskuntaluokkien keskuuteen. Demokraattiset vaalit ja valtio saavat ihmiset uskomaan, että he päättävät omista asioistaan, valtio olemme me kansalaiset, ja että verot ovat itselle maksettua rahaa. Kuitenkin byrokratiat hallitsevat monin tavoin ihmisten elämää riippumatta siitä millä tavalla he äänestävät. Kaikilla puolueilla on suunnilleen samanlainen symbioottinen ja lämmin suhde byrokratiaan. Jos kansalainen joutuu tahattoman verovirheen takia maksamaan 100 000 euroa ylimääräisiä veroja, sakottaako kansalainen itseään? Kun kansalainen joutuu taistelemaan vaivalloisesti ja pitkään saadakseen byrokratian muuttamaan tekemänsä virheen, aiheuttaako kansalainen silloin stressiä ja vaivaa itselleen? Tietääkö kansalainen miten verorahat todellisuudessa käytetään, ja kuinka paljon rahaa menee byrokratioiden ylläpitämiseen ja kuinka paljon siitä jää yli hyödyttämään kansalaisia? Ovatko monet valtion lait ja rajoitukset vain kansalaisen itseensä kohdistamaa rajoittamista ja tukahduttamista? Jne.

Demokraattiselle kilpailulle ei ole nykyisessä systeemissä muuta rajoitetta kuin systeemin toimintahäiriöt, resurssien loppuminen ja romahdus. Demokraattisessa systeemissä ei ole itsesäätelymekanismia, eivätkä sen toimijat kykene psykologisesti toimintansa rajoittamiseen. Se joka ei kilpaile demokratiassa uhkaa jäädä osattomaksi ja muiden riistämäksi, eikä kukaan halua sitä. Demokratiassa kilpailu on siten lähes pakollista. Pakollisuus pitää osaltaan systeemiä koossa, vaikka resurssien saalistus aiheuttaa katkeria riitoja ja ristiriitoja, yhteensopimattomia tavoitteita, kaunaisuutta, vihaa, manipuloivaa strategista suhtautumista ja likaista peliä osapuolten välille. Toisiaan vihaavat ryhmät ja kansalaiset muodostavat eriytyviä leirejä, jotka ovat vain vähän toistensa kanssa tekemisissä. Maan sisälle alkaa syntyä erillisiä psykologisia, sosiaalisia, ideologisia ja taloudellisia alueita. Yhteiskunnan toiminta heikkenee, ja matalan intensiteetin konfliktien riski kasvaa. Demokratiassa rahan ja etujen saalistus on nollasummapeliä, yhden voittaessa toiset häviävät. Demokratiassa ei ole yhteisiä voittoja. Markkinatalouden transaktioissa kumpikin osapuoli voittaa; tavallisimmassa transaktiossa henkilö A saa ostettua myyntihinnalla haluamansa tuotteen B:ltä ja Henkilö B saa haluamansa rahat A:lta. B arvostaa A:n tarjoamaa rahasummaa  enemmän kuin itsellään olevaa tuotetta ja henkilö A arvostaa B:llä olevaa tuotetta enemmän kuin itsellään olevaa rahasummaa. Siksi molemmat kokevat olevansa voittajia myymiseen ja ostamiseen liittyvässä transaktiossa. Demokraattisen valtion transaktiot kansalaisten kanssa  ovat vaikutuksiltaan negatiivisia, ja siksi kansalaiset eivät halua vapaaehtoisesti suorittaa niitä. Esim. verot eivät voi olla vapaaehtoisia, tai muussa tapauksessa kansalaiset jättävät ne maksamatta. Siksi valtio joutuu tukemaan transaktioitaan viime kädessä voimankäytöllä ja rangaistuksilla, jos valtio ei muilla keinoilla saa transaktioita suoritettua kansalaisten kanssa. Voidaan sanoa, että demokraattinen valtio kiristää kansalaisia joka päivä. Valtio käyttää myös muita keinoja transaktioihinsa ohjaamiseksi, pakottamiseksi, houkuttelemiseksi, jne. Valtio palkitsee kansalaisia mitaleilla, arvonimillä, titteleillä jne. Niitä ei kuitenkaan voi jakaa liian paljon, koska muuten ne kärsivät inflaation. Valtio ei voi perustaa kaikkea toimintaansa pakottamiselle, koska jatkuva vastustus uhkaisi tai vähintäänkin haittaisi valtion toimintaa. Valtion on saatava kansalaisilta laaja vapaaehtoinen suostumus ja legitimaatio. Suostumuksen ja legitimaation hankinnassa intellektuellit ovat avainasemassa. Valtio pyrkii useimmiten palkkaamaan mahdollisimman paljon intellektuelleja palvelukseensa. Intellektuellit saavat vapailta markkinoilta suhteessa vähemmän työtarjouksia kuin valtiolta, ja ne ovat keskimäärin epävarmempia ja/tai lyhyempiä. Ihmisillä on rajoitetusti tarvetta intellektuellien tarjoamille palveluksille. Intellektuellit kammoavat usein itsensä ja työnsä myymistä tai markkinoimista, ja pitävät sitä itseään halventavana. Niinpä valtio näyttäytyy intellektuelleille monin tavoin houkuttelevampana kuin markkinat, ja siksi he elävät ja toimivat symbioosissa valtion kanssa. Tavalliset kansalaiset eivät muodosta, eivätkä pysty muodostamaan suurinta osaa oman ajattelunsa sisällöistä, vaan ne ovat intellektuellien luomia ja keksimiä. Intellektuellien työtä voitaisiin laajasti ymmärrettynä sanoa pehmeän propagandan tuottamiseksi demokraattisen valtion puolesta, joka on paljon hienovaraisempaa kuin tavallinen propaganda. Kansalainen useimmiten tunnistaa tavalla tai toisella tavallisen propagandan propagandaksi, vaikka ei vastustaisikaan sitä. Pehmeää propagandaa kansalaiset eivät tunnista propagandaksi, eivätkä todennäköisesti hyväksy sen olevan propagandaa, vaikka sen motivaatiot ja toimintamekanismit selitettäisiin heille. Intellektuellit ovat kaikkialta tulvivan ja kaikkeen ajatteluun kietoutuvan näennäisesti normaalin, hyväksytyn, de facto ainoan sallitun ja suositun ajattelun alkulähteitä. Sanomalehtien viesteistä; laulujen sanoista; tutkimuksista, joiden perusteella yhteiskuntaa muokataan, yhtiöiden vuosikertomuksista; juhlallisissa tilanteissa pidetyistä puheista; televisiouutisista; kansalaisjärjestöiltä; jne. virtaa pohjimmiltaan intellektuellien luomia ajatuksia. Kansalaiset antavat helposti ja halukkaasti suostumuksensa demokraattiselle valtiolle ja sen toimille, koska he ovat pehmeän propagandan ympäröimiä koko ajan, eivätkä pysty ajattelemaan muuta. Eniten juuri tämän takia demokraattinen valtio pystyy kerta toisensa jälkeen tekemään kansalaisten kanssa huonoja ja negatiivisia transaktioita, ja silti ihmiset ajattelevat niistä tuhansittain hyviä ajatuksia, ja vain vähän tai ei ollenkaan huonoja ajatuksia. Ihmiset toki valittavat, purkavat tunteitaan ja kritisoivat säännöllisesti asioita, mutta niiden asiasisältö on melkein aina sitä, että halutaan lisää byrokratiaa, tai että olemassaolevan byrokratian pitäisi toimia jonkin yksityiskohtansa osalta toisin. Byrokratian olemassaolon tarve tai suotavuus kiistetään harvoin, ja byrokratian liian suurta määrää kritisoidaan vähän. Kansalaisten päivittäinen työ, askareet, tehtävät ja huomiota oleellisesta poiskääntävät asiat, kuten viihde, estävät ihmisiä perehtymästä asioihin, jolloin he tulevat entistä riippuvaisemmiksi intellektuellien valmiiksi muotoilemasta, ja pieninä helposti omaksuttavina paloina itse tai välikäsien kautta annostelemasta pehmeästä propagandasta. Väitteleminen kansalaisten demokraattiseen valtioon liittyviä vääriä käsityksiä vastaan on työlästä sakean viidakon raivaamista, koska ihmiset tarrautuvat niihin koko tahdollaan ja kaikilla tunteillaan. Lisäksi kansalaiset suhtautuvat totuuden puhujiin vihamielisesti ja vastustavasti. He toimivat tuhansina valtion pieninä sosiaalisten suhteiden, "oikean" ajattelun ja "oikeiden" tunnereaktioiden poliiseina, ja tuomitsevina tuomareina. Tämä voimakas ja kaikkiin pienimpiinkin sosiaalisen kanssakäymisen sopukoihin ulottava sosiaalipsykologinen painostus ja kiristys vähentää valtion tarvetta valvontaan ja koviin toimiin vastustajiaan vastaan, ja resursseja voidaan käyttää muulla tavoin valtion vallan pönkittämiseen. Näiden syiden takia intellektuellit ovat demokraattiselle valtiolle elintärkeitä.

Demokraattisella valtiolla on monilla aloilla monopoli- tai oligopoliasema. Monopoliasemassa olevan, ja välttämättömiä ja etuoikeutettuja tuotteita ja palveluita tuottavan valtion ei tarvitse välittää kuin vähän kustannuksista ja tuotoista. Kansalaiset eivät joko voi ostaa korvaavia tuotteita tai palveluita muualta, tai he voivat de facto tehdä niin vain rajoitetusti. Siksi valtion kuluilla on taipumus nousta ja sen tuotteilla ja palveluilla on taipumus huonontua; valtio tuottaa lisääntyvässä määrin kalliita ja huonolaatuisia tuotteita ja palveluja. Valtion byrokraatit suhtautuvat kansalaisilta saamiinsa resursseihin tuhlailevasti, koska he ovat saaneet ne ilmaiseksi, ja kun ne loppuvat niitä saadaan varmasti lisää. Sama periaate toimii siinä, että jos kansalaisille jaetaan esim. runsaasti ilmaista maitoa, kansalaiset alkavat käyttää sitä tuhlailevasti, ja antavat lasten täyttää sillä vesipyssyjään, käyvät maitokylvyissä ja heittävät vielä tuoretta maitoa roskalaatikkoon. Lisäksi valtion palvelut muuttuvat byrokratioiden laajentuessa ja kasvaessa kaikkialla samanlaisiksi ja standardoiduiksi. Jos poliisipalvelut olisivat yksityisten turvallisuusyhtiöiden tuottamia, jokaiseen paikkaan luotaisiin erilainen poliisitoiminta ja turvallisuuspalvelut sen mukaan minkälainen tilanne on ja mistä asiakkaat haluavat maksaa, ja mistä ei. Jos joku turvayritys ei kykene tai ole halukas tuottamaan tietynlaista palvelua, se ostetaan muualta. Yksityiset turvapalvelut erilaistuisivat alueellisesti ja demografisesti. Joissain syrjäisissä ja harvaanasutuissa paikoissa ei ehkä olisi turvapalveluja lainkaan, vaan ihmiset huolehtisivat itse puolustautumisesta ja järjestyksenpidosta. Tiheään asutuissa kaupungeissa olisi laajat ja kattavat turvapalvelut. Yritykset kokeilisivat ja kehittäisivät uudenlaisia ja monipuolisempia turvapalveluja ja järjestelyjä nopeammin ja kekseliäämmin kuin nyt. Kun monopoliasemassa olevan valtion palvelujen kuluja on vaikea verrata mihinkään ja ne ovat budjeteissa epämääräisinä suurina köntteinä, melkein mikä tahansa kulujen määrä saadaan näyttämään kansalaisten silmissä hyväksyttävältä sopivalla markkinointikommunikaatiolla ja esitystavalla. Lisäksi valtio päättää itse kirjanpidon muotoiluistaan ja niiden julkisuuden asteesta, jolloin kulujen todellisen tason selvittäminen on vaikeaa tai mahdotonta; esim. mainittakoon maahanmuuton yksilöidyt ja kokonaiskustannukset Suomessa, joita ei ole vielä tähän päivään mennessä saatu selvitettyä.

Demokraattisesti valittujen poliitikkojen ei tarvitse kasvattaa valtion pitkäaikaista pääomaa ja huolehtia siitä. He välittävät vain siitä, että pääsevät käyttämään tai tuhlaamaan vuotuisen verokertymän. Jos rahat eivät riitä, poliitikot voivat yksipuolisella päätöksellä korottaa veroja; ottaa valtiolainaa ja maksattaa laskut tulevilla sukupolvilla; tai painaa lisää inflaatiorahaa, joka piiloverottaa kansalaisia. Byrokraattien tuhlaileva suhtautuminen rahaan ja kansalaisiin näkyy mm. demokraattisten valtioiden sodankäynnissä. Silloin kun kuninkaiden johtamat kuningaskunnat kävivät sotaa, kuningas joutui maksamaan sodan ja ottamaan siihen liittyvät taloudelliset, alueelliset ja väestölliset riskit itse, jolloin hänellä oli insentiivi säästää tai suojella varallisuuttaan, hallintoaluettaan ja kansalaisiaan; ts. insentiivi välttää sodankäyntiä. Tämä ei tietenkään täysin estä kuninkaiden sodankäyntiä, vaan ilmaisee ainoastaan sen, että kuningasvaltaan liittyy inherentisti merkittävä sodan välttämisen insentiivi muiden insentiivien joukossa. Demokraattisten valtioiden johtajien käydessä sotaa he tuhlaavat ja laittavat riskialttiiksi muiden ihmisten rahoja, ja ns. ihmisresursseja, joihin heillä on vain vähäisessä määrin kiinnekohtia, jolloin sodista tulee todennäköisemmin totaalisen tuhoavia, tappavia ja tuhlailevia, kuten ensimmäinen ja toinen maailmansota, tai vähimmilläänkin tuhlailevia, lukuisia ja imperialistisia, kuten Yhdysvaltain ja sen liittolaisten käymät tai rahoittamat monet sodat toisen maailmansodan jälkeen.  Koska demokraattinen valtio katsoo edustavansa ihmisoikeuksia, ihmisyyttä, humaanisuutta, universaalia oikeudenmukaisuutta ja suvaitsevaisuutta, sille ei jää muuta mahdollisuutta kuin nähdä vastustajansa ja vihollisensa absoluuttisen pahoina ja ei-ihmisinä. Se voi johtaa vastustajan absoluuttiseen demonisointiin ja totaaliseen tuhoamissotaan, tai vähimmilläänkin se tekee sodista tuhoavampia kuin niiden tarvitsisi olla. Lisäksi se edesauttaa demokraattisen valtion luisumista totalitarismiin tai tyranniaan, koska maan sisäiset vastustajat joudutaan näkemään liberaalidemokraattisen ideologian mukaan melkein samalla tavalla kuin ulkoiset viholliset. Kuningasvallan aikana aateluuden velvoitukset (noblesse oblige) ja molemminpuoliset kunniasäännöt velvoittivat näkemään ihmisyyden, jalouden ja kunniallisuuden myös vastustajassa. Siksi taistella voitiin ankarastikin, mutta viholliselle annettiin silti kunniallinen ja arvostettu mahdollisuus lopettaa sodankäynti, tai vetäytyä tai antautua. Antautuneisiin tai kiinni jääneisiin sotilasjohtajiin ja sotilaisiin ei kohdistettu kostotoimia tai kosto-oikeutta. Sotilaat taistelivat keskenään ja siviileihin ei koskettu, se ei olisi ollut kunniallista. Kuningaskunnat myönsivät ensimmäiset passit, joiden avulla kansalaiset saattoivat matkustaa turvallisesti sotaa käyvästä maasta toiseen. Sota oli usein niin turvallista ja vähän rajoittavaa siviileille, että heille ei olisi tullut mieleenkään muuttaa normaaleja matkustussuunnitelmiaan vihollismaahan.  Demokraattiset valtiot joutuvat ideologiansa ohjaamana suorittamaan usein kostotoimia ja kosto-oikeudenkäyntejä sodan jälkeen.

Demokraattisissa valtioissa oikeuslaitos on monopoliasemassa ja demokraattisen valtion hallitsema ja rahoittama, ja sen päätökset ovat siten lähes aina valtioita puolustavia. Silloin tällöin valtiollinen oikeuslaitos antaa jonkun yksityishenkilön tai ryhmän voittaa oikeusprosessin valtiota vastaan, jotta illuusio puolueettomuudesta säilyy, ja näistäkin voitoista suuri osa on sellaisia, joissa kansalainen tai ryhmä vaatii suoraan tai epäsuorasti lisää valtion palveluja tai valtion jakamia etuja, ts. vaatii lisää valtion byrokratiaa. Valtio päättää itseään koskevista asioista oikeudenkäynneissä, vaikka se ei voi olla puolueeton itseään koskevissa päätöksissä. Verrataan tätä järjestelmään, jossa on monta yksityistä oikeuslaitosta, joilta kansalaiset ostavat palveluita ja samalla sitoutuvat niiden päätöksiin. Kansalaiset voivat valita sen oikeuslaitoksen, jolta ostavat palveluita, ja kilpailuttaa oikeuslaitoksia keskenään. Jos kaksi eri oikeuslaitosten vaikutuspiirissä olevaa kansalaista joutuu ristiriitaan keskenään, eivätkä he pysty sopimaan asiaa keskenään, eikä kumpikaan suostu toistensa oikeuslaitoksen päätösvaltaan, kaksi oikeuslaitosta siirtää ristiriidan kolmannen oikeuslaitoksen päätettäväksi, jolla ei ole mitään tekemistä tai sidonnaisuuksia kummankaan henkilön kanssa. Silloin oikeuslaitos pystyy tekemään mahdollisimman puolueettoman päätöksen. Samaa periaatetta voidaan soveltaa oikeuslaitoksiin tai viranomaisiin, jotka joutuvat ristiriitaan jonkin yksityishenkilön kanssa; oikeuslaitokset ja viranomaiset eivät voi tehdä itseään koskevia oikeuspäätöksiä, vaan ne siirretään automaattisesti kolmannen puoleettoman oikeuslaitoksen päätettäviksi. Oikeuslaitokset pystyvät luomaan verkoston, jossa oikeuslaitosten rajat ylittävät päätökset siirretään automaattisesti vakituisten kolmansien oikeuslaitosten päätettäviksi kulujen korvaamisen ja vastavuoroisuuden periaatteella. Jos vakituisten siirtojen kohteena oleva kolmas oikeuslaitos on esteellinen, oikeuskäsittely siirretään toiselle esteettömälle oikeuslaitokselle. Yksityiset oikeuslaitokset voivat myös sopia joistakin yhteisen evoluution kautta syntyvistä sopivista standardeista, jotka helpottavat oikeuslaitosten rajat ylittävän toiminnan oikeuskäsittelyä, vaikka kilpailevatkin monissa oikeudenkäyttöön liittyvissä asioissa keskenään. Koska valtiollinen oikeuslaitos on monopoliasemassa, sen ei tarvitse välittää asiakkaistaan, ja sen palvelu on siten huonoa, hidasta ja kallista. Tämä näkyy mm. siinä, että oikeuskäsittelyt ovat usein pitkiä, ja paljon oikeuskäsittelyitä ja rahaa vaativia, ja saattavat kestää monta vuotta tai joissain tapauksissa vuosikymmeniä. Tätä lisää se, että laeilla ei ole kilpailun kautta tarvetta virtaviivaistua ja vähentyä. Poliitikot kasvattavat lakien määrää vuosi vuodelta; lakeja on paljon ja ne ovat usein huonosti suunniteltuja ja muotoiltuja. Liialliset, huonosti tehdyt, monimutkaiset ja keskenään ristiriitaiset tai huonosti yhteensopivat lait pidentävät omalta osaltaan oikeusprosesseja ja lisäävät niiden kuluja. Pitkät, epävarmat ja kalliit oikeusprosessit ovat useimmiten sen osapuolille kuin ylimääräisiä rangaistuksia, jotka lankeavat heidän maksettavakseen hukkaan heitettynä aikana ja rahana, ja psykologisesti stressinä ja ehkä pelkoinakin. Valtiollinen oikeuslaitos johtaa paradoksaalisesti siihen, että se suosii rikkaita henkilöitä, joilla on paljon rahaa ja ostettuja lakimiehiä, jotka käyvät heidän puolestaan oikeutta. Heillä ei ole kiirettä ratkaista asiaa, vaan he voivat keskittyä vastapuolen näännyttämiseen oikeuskäsittelyiden runsaudella, kalleudella ja kestolla. Yksityinen lyhyiden ja selkeiden oikeusprosessien oikeuslaitos suosii suhteellisesti köyhempiä ja vähävaraisempia, joilla ei ole paljoa aikaa ja resursseja käytettäväksi oikeusprosesseihin. Yksityisillä oikeuslaitoksilla ei ole oikeutta säätää lakeja ja rangaistusasteikkoja, ne ovat pääasiassa vain lakien tulkitsijoita ja oikeuspäätösten tuottajia, mutta niillä on neuvotellen ja luvanvaraisesti mahdollisuus yksinkertaistaa, virtaviivaistaa, muokata ja vähentää lakeja. Tällöin lait sopeutuvat käytännön lainkäytön kokemusten perusteella paikallisen seudun kansalaisten tarpeisiin. Tämän takia lait ovat de facto erilaisia eri alueilla, mutta eivät radikaalisti. Näiden syiden takia moniin oikeuslaitoksiin perustuva kilpaileva yksityinen oikeusjärjestelmä toimii nopeasti ja jouhevasti, vaikka näyttää päällisin puolin monimutkaiselta.

Kansalaiset olettavat demokraattisten valtioiden ja kuntien sosiaalituen suosivan köyhiä ja keskituloisia, koska se toimii turvaverkkona huonojen päivien varalta, ja rikkaat käyttävät erittäin harvoin sen palveluita. Tätä käytetään argumenttina sen puolesta, että valtiot ja kunnat puolustavat köyhiä ja huono-osaisia. Mutta länsimaisten valtioiden ja kuntien byrokratioiden kustannukset ovat suuria, esim. Yhdysvalloissa yhden euron maksaminen sosiaalitoimiston asiakkaalle maksaa kuusi euroa; toisin sanoen 85-86% menee kuluihin ja loput 14-15% menee asiakkaalle. Tähän lasketaan kaikki toimeentulotukeen liittyvät kustannukset, esim. ne valtion palkkaamat tutkijat, jotka tutkivat toimeentulotuen asiakkaita ja käyttöä. Voisimme nostaa sosiaaliturvaa Suomessa tulevaisuudessa niin, että asiakas saa sitä n. 1,2 kertaa enemmän kuin nykyisin (1,2 x 477 = 572, pyöristetään ylöspäin ~ 577, eli sata euroa enemmän kuin nykyisin), ja annetaan yksityisten firmojen tarjouskilpailun kautta suunnitella systeemi, jolla he voivat jakaa rahat enintään yhdellä eurolla / nykyinen sosiaaliturvaeuro. Tämä on helppoa, koska yhden asiakkaan käsitteleminen kuukaudessa tuottaa tarjouksesta riippuen vaihtelevassa määrin vajaat 477 euroa. Systeemin on täytettävä tietyt vähimmäistoiminnot ja -standardit. Voittaja on yritys, jolla on sopivaa näyttöä aikaisemmasta kyvykkyydestä vastaavissa tehtävissä, joka pystyy esittämään realistisen ja mahdollisimman todennettavissa olevan tarjouksen, ja joka kuuluu edullisimpien tarjousten joukkoon; todennäköisesti siis selvästi halvempi kuin 1 euro / sosiaaliturvaeuro. Suuri säästyvä summa käytetään tasaisesti veronalennuksiin. Osa sosiaalityöntekijöistä ja sosiaalitoimeen liittyvistä työntekijöistä työllistyy uuteen yksityisen yrityksen sosiaalitoimistoon, ja osa siirtyy muihin tehtäviin tai jää eläkkeelle. Köyhät ja vähätuloiset, ja lähes kaikki muut kansalaiset voittavat ja ovat paremmassa asemassa. Lisäksi köyhien ja vähätuloisten kohtaama byrokratia vähenee. Tämän valossa valtion ja kuntien byrokratiat eivät puolusta köyhiä ja vähätuloisia vaan itseään. Byrokratian määrän vähentäminen vähentää demokratiaa, koska byrokratian vähentyessä päätetään demokraattisesti yhä pienempien rahasummien, vallan ja työmahdollisuuksien jakamisesta demokraattisesti.

Mutta varmastikin lentokoneet putoaisivat kuin kivet taivaalta, ihmiset söisivät myrkkyruokaa, asuisisivat päälle romahtavissa homeisissa asunnoissa, jne. jos valtio ei olisi valvomassa, tekemässä tarkastuksia ja tutkimuksia, ja asettamassa  toiminnalle standardeja? Jos vain sivuutamme sen, että homeasuntoja on jo nyt paljon, ruoasta paljastuu säännöllisesti ikäviä yllätyksiä, lentokoneita putoilee silloin tällöin jne., tällaiset asiat voidaan hoitaa ilman valtion byrokratiaa vakuutuksilla. Palvelujen, tavaroiden, asuntojen, ruoan, jne. tuottajien on otettava vakuutukset siltä varalta, että onnettomuuksia, vahinkoja, huolimattomuuksia jne. tapahtuu, jotka aiheuttavat asiakkaille negatiivisia asioita. Vakuutuksilla maksetaan ihmisille negatiivisten tapahtumien tason mukaan suhteelliseen suuria tai joissain tapauksissa, esim. lentokoneonnettomuuksissa tapahtuneissa kuolemantapauksissa tai vaikeissa vammautumisissa, erittäin suuria korvauksia. Ihmiset eivät osta palveluja ja tuotteita sellaisilta yrityksiltä, joilla ei ole sertifioituja vakuutuksia. Vakuutusyhtiöillä on voimakas insentiivi vähentää tappioita aiheuttavia negatiivisia tapahtumia, jolloin ne vaativat asiakasyrityksiltään tarkkoja standardeja, tarkastuksia, valvontaa, tutkimuksia, korjauksia ja toimenpiteitä, joilla negatiivisia tapahtumia estetään ja vähennetään. Lisäksi vakuutusyhtiö valvoo ja tarkastaa, että näin myös tapahtuu. Vakuutusyhtiö voi myös veloitusta vastaan järjestää itse huoltoon, toimintaan, ylläpitoon tms. liittyvät tarkastustoimet esim. lentoyhtiöille; vakuutusyhtiöt toimivat tällöin vakuutustoiminnan lisäksi erilaisten turvallisuuteen ja riskienhallintaan liittyvien toimintojen alihankintayhtiöinä. Vakuutusyhtiöt kilpailevat toistensa kanssa, jolloin tehokkaat, hyviä riskienhallintakeinoja käyttävät, mahdollisimman vähän korvauksia maksamaan joutuvat ja edulliset vakuutusyhtiöt menestyvät. Niiden sertifikaatit jonkin yrityksen tuotteissa ovat asiakkaille kaikkein arvokkaimpia, ja eniten luotettavuutta ja turvallisuutta takaavia. Insentiivit ovat siis kansalaisten turvallisuuden kannalta suotuisia. Valtioiden monopolistisen riskienhallinnan insentiivit ovat toisinpäin. Kun valtion riskienhallinta, tarkastustoiminta ja standardien ylläpito pettävät, byrokraatit vaativat aina lisää resursseja ja lisää byrokratiaa, jota heille usein annetaan. Järkevien insentiivien mukaan epäonnistumisten pitäisi olla signaaleja siitä, että resursseja vähennetään valtiolta ja ohjataan muiden tuottamaan riskienhallintaan. Tämän seurauksena valtion riskienhallinta on kohtuuttoman kallista ja tehotonta. Koska valtion riskienhallinta on monilta osin monopoliasemassa, emme voi verrata sitä muihin riskienhallinnan tuottajien kustannuksiin ja tehokkuuteen, jolloin sopivalla markkinoinnilla ja kommunikaatiolla sen korkeat kustannukset ja tehottomuus saadaan näyttämään hyvältä. Myös kansalaisilta vaaditaan markkinatalouteen perustuvassa järjestelmässä transaktioissa vakuutusta. Jos kansalainen tekee jonkin rikoksen tai aiheuttaa korvaukseen oikeuttavaa vahinkoa, hänen vakuutuksestaan maksetaan asian todentamisen jälkeen välittömästi korvauksia uhrille tai vahingon kärsineelle. Tämä on paljon varmempi tapa kuin nykyisessä systeemissä, jossa rikollisilta harvoin saadaan korvausrahoja. Niitä kansalaisia, jotka kieltäytyvät ottamasta vakuutusta, ei päästetä välttämättä sisälle kauppakeskuksiin, heidän on vaikea saada työtä, heidän on vaikea toimia sopimusten osapuolina, jne. Vakuutus on siten kansalaisille tietynlainen luottamusta lisäävä passi. Vähävaraisille vakuutus voidaan tarvittaessa kustantaa osittain siten, että pieni omavastuuosuus jää heidän maksettavakseen. 

Valtion ja kuntien järjestämä koulutus on suunnilleen samanlaista kaikkialla; opetuksessa on mukana turhia aineita; opetusmetodit ovat usein puuduttavia; koulutuksen valikoidulla sisällöllä pärjää vain valtion standardoimissa tehtävissä; koulutusaika on liian pitkä; ja kouluopetukseen sisältyy samanaikaisesti täysin turhia ja haitallisia propagandistisia elementtejä, kuten suvaitsevaisuuskasvatusta, demokraattiseen valtioon liittyvää propagandaa, ihmisoikeuskasvatusta; jne. Joskus yksittäisten opettajien oma-aloitteinen aktiivisuus monipuolistaa ja elävöittää opetusta, mutta systeemi ei käytännössä kannusta siihen, koska opetusuunnitelma ja säännöt, joita täytyy noudattaa, on jo etukäteen päätetty opetusvirastossa. Koulutussysteemi voidaan korvata yksityiskouluilla, joihin kansalaisille jaetaan vouchereita ilman byrokratiaa. Yhdellä voucherilla saa lapselle yhden normaalihintaisen kouluvuoden missä tahansa hyvässä yksityiskoulussa. Jos löytää jostain riittävän hyvän halvan koulun lapselleen, saa voucherin summan ja koulumaksun erotuksen käteisenä itselleen. Jos haluaa sijoittaa lapsensa voucherin summaa kalliimpaan kouluun, voi maksaa voucherin summan päälle ylimääräistä rahaa. Lasten koulunkäyntipaikkaa rajoittaa lähinnä se kuinka kauas on valmis viemään tai lähettämään lapsensa. Jos jokin koulu on huono, lapsensa voi ottaa sieltä lyhyellä varoitusajalla pois ja siirtää lapsen kouluun, jossa on tilaa. Ne koulut, jotka menestyvät, laajentavat koulujaan ja rakentavat uusia kouluja, huonosti toimivat koulut lopettavat lopulta kokonaan toimintansa. Hyviä kouluja alkaa ilmestyä joka puolelle, kaikkialle ihmisten lähelle, jolloin ihmisten ei tarvitse lähettää lapsiaan kauas hyvään kouluun. Muut koulut ottavat mallia menestyvistä kouluista ja hyvät toiminta- ja opetustavat leviävät. Kun mikään ideologinen valtainstanssi ei hengitä koulujen niskaan, kouluissa voidaan pitää myös normaalia koulukuria ja järjestystä, opettajilla on täysi oikeus ja koulun tuki siihen. Kouluyhtiöt voivat suunnitella itse omat opetusuunnitelmansa ja kaikki niiden yksityiskohdat voivat vaihdella suuresti koulusta toiseen, myös koulutuksen pituus. Koulutuksen täytyy kuitenkin vastata niitä käytännön elämän haasteita, joita oppilaat kohtaavat aikuistuessaan. Ennustan, että kilpailutetussa koulutuksessa klassinen koulutus yhdistettynä erilaisten käytännön taitojen koulutukseen menestyy parhaiten. Opetus sisältää vähemmän pelkkää ulkoa muistamista, ja enemmän asioiden toiminnan, toimintaperiaatteiden, kehityskulkujen, vaihtoehtojen ja olemuksen syvällistä ymmärtämistä. Koulutus on karsittu propagandistisista elementeistä. Lapsista kasvaa aidosti sivistyneitä, kyvykkäitä, oivaltavia, älykkäitä ja he kykenevät itse muodostamaan tai rakentamaan omia systeemejään. He ovat vähäisemmässä määrin riippuvaisia byrokratioista, niiden palveluista, hoivasta, tuista, avustuksista ja tuotannosta. Yhteiskunnasta kasvaa heidän myötään keskitetyn sijasta hajautettu verkosto. Raskas opetukseen liittyvä byrokratia lakkautetaan astettain. Byrokratian vähentyessä demokratia vähenee edelleen.

Jne.

*****

Kirjoitussarjan seuraavat kaksi osaa:

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/2013/04/demokratiaa-ja-liberalismia-vastaan-osa.html

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/2013/05/demokratia-on-liekeissa-tanaan-osa-3.html

33 kommenttia:

Valkea kirjoitti...

http://www.youtube.com/watch?v=oqYUns2YQik&feature=related

Tupla-J kirjoitti...

Erinomainen puheenvuoro, muutenkin kuin siinä mielessä, että olen tehnyt paljon samansuuntaisia huomioita.

Oletko mahdollisesti lukenut Ludvig von Misesiä viime aikoina? Minulla on työn alla kirjansa Human Action, jossa monia ilmaisemiasi pointteja vähintäänkin sivutaan.

Vasarahammer kirjoitti...

Varsin kattava ja osuva kuvaus "client-statesta" eli valtiosta, josta eturyhmät pyrkivät lypsämään maksimaalisen määrän rahaa ja jossa byrokratian toimivallalla ei ole vaikeasti muutettavia, perustuslakiin kirjattuja pidäkkeitä.

Käytännössä kaikki Länsi-Euroopan maat ovat tuollaisia. Eroja on lähinnä korruption asteessa, harmaan talouden määrässä ja valtioiden kyvyssä kerätä veroja. Myös luottamus valtioon vaihtelee maittain.

Alkuperäinen hyvinvointivaltio on luultavasti perustettu vilpittömin mielen ja hyvässä tarkoituksessa. Sen ulkoisvaikutuksia ei ole kuitenkaan mietitty loppuun asti.

Euroopan Unionin myötä byrokratiaan on tullut yksi taso lisää. Tämä taso on erittäin kaukana tavallisesta kansalaisesta ja suosii kansainvälisiä yrityksiä sekä kansainvälisiä NGO-toimijoita. Demokratia (vaalit ja äänten lasku) on siinä enää kulissi.

IDA kirjoitti...

Demokratia on ainakin lievästi rappiolla heti, kun se alkaa ylläpitää itseään järjestelmänä, joka ei siedä rakenteellisia muutoksia.

Yleisessä tasa-arvohumpassa pitäisi taas muistaa, että valtio pitää sisällään myös muita, paikallisia, kansallisia tai ylikansallisia instituutioita, joiden painoarvo valtioon nähden on erilainen. Kansalainen - saako tätä sanaa muuten enää Suomessa käyttää? ;) - voi kuulua useampaan instituutioon yhtä aikaa ja jotkut niistä ovat kaikille avoimia toiset taas eivät. Instituutioden luonne ja sisäinen rakenne eivät kuitenkaan ole demokraattisia.

vieras kirjoitti...

Israelin kansa koostui 12 heimosta ja jokaiselle 12 heimolle annettiin arpomalla oma perintömaa. Tiedetäänkö siitä miten perintömaita hallittiin? Oliko kullekin heimolle varattu perintömaa ikään kuin maakunta vai valtio? Oliko heimon päämiehen tehtävä olla tuolla alueella hallinnollinen päämies? Oliko heimon perintömaan hallinto laitettu heimolle itselleen ja oliko hallinto hierarkkinen, alimpana perhe, sitten sukukunta ja ylimpänä heimo ja korkein päällikkö oli heimon päämies?

Oliko maallinen hallinto ja uskonnollinen hallinto samassa vai erillään? Miten ne kustansivat toimintansa? Oliko heimolla olemassa verotus ja budjetti? Minkälainen oli yleishallinto ja päätöksenteko? Miten päätöksentekijät valittiin ja vaihdettiin? Voisi olettaa että heimon hallintomiesten valinnassa tai vaihdossa oli jokin perimysjärjestys.

Pitääkö paikkansa että Jumala olisi alkujaan halunnut että 12 heimoa perintömaineen ovat ryhmä heimoja ja ryhmä perintömaita joilla ei olisi yhteistä hallitsijaa ja yhteistä pääkaupunkia. Oliko niillä edes yhteistä uskonnollista päällikkköä ja uskonnollista pääpaikkaa vielä tuolloin? Liitonarkki oli kuitenkin. Myöhemmin Jumala kuitenkin suostui siihen että 12 heimolla on yhteinen hallitsija ja yhteinen pääkaupunki eli Jerusalem.

vieras kirjoitti...

Sitä piti edellisessä viestissä kysyä että oliko heimon perintömaa eräänlainen "osuuskunta" ja heimon jäsenet ikään kuin osuuskunnan jäseniä? Ja että 12 heimoa yhdessä olisi sitten ollut kuin "keskusosuuskunta".

Olen joskus sanonut että valtion pitäisi kaiketi olla kuin osuuskunta. Osuuskunnan omistavat sen jäsenet jotka maksava jäsenmaksuja. Tuolla kielikuvalla valtio on osuuskunta ja kansalainen on osuuskunnan jäsen. Pitää tietenkin muistaa että osuuskunta on yritys ja sillä on yrityksen tavoitteet ja toimintatavat, mutta vertauskuvana korostan sillä sitä että valtion tulee toimia kansan hyväksi yhtä korostetusti kuin osuuskunta toimii jäsentensä hyväksi.

Jos käytetään nimeä demokratia niin sillä ehkä tarkoitetaan nykykielessä yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta sekä edustuksellista päätöksentekoa. Siinä muodossa se on uusi keksintö mutta jonkin demokratialla on ollut eri sortin variaatioita ja ilmenemismuotoja aikaisempina vuosisatoina ja vuosituhansina ja se ilmeni eri mittakaavassa.

Kansan etu ja kansan menestys on eri asia kuin kansan valta. Patriarkaalisen näkemyksen mukaan isäntä on alaistensa hyvinvoinnista vastuussa. Tällä perusteella hallitsija on vastuussa kansan hyvinvoinnista, aatelismies on vastuussa hänen maillaan asuvien hyvinvoinnista, porvari on vastuussa hänen työntekijänsä hyvinvoinnista, isäntä on vastuussa orjan hyvinvoinnista tms.

Tietyssä mielessä voi todeta että sääty-yheiskunnassa oli säätyjen sisäinen demokratia kun säätyjen jäsenillä oli äänioikeus joilla valita säätynsä edustajat säätyvaltiopäiville. Säätyvaltiopäivät ja kuningas/valtionpäämies muodostivat valtiollisen vallan ytimen.

Jotkin aateliset olivat pienen mittakaavan valtionpäämiehiä tai alueellisia hallitsijoita kun heillä oli perinnöllisesti hallittavanaan jokin alue. Aateluus velvoittaa joten heillä oli vastuu siitä alueesta jota hallitsivat.

Valkea kirjoitti...

Edit on runsasta tekstin hiomista ja korjaamista, ja joitakin pieniä lisäyksiä. Muutokset tehty 17.33.

Esitän pahoitteluni niille, jotka joutuivat lukemaan tekstin änkyttävän raakaversion. ;) Minulla on paha tapa heittää raakateksti ihmisten luettavaksi heti kun saan sen valmiiksi, ja korjailla sitä sitten seuraavina päivinä kun satun ehtimään.

Valkea kirjoitti...

Tupla-J,

kiitos.

Olen saanut vaikutteita enemmänkin Murray Rothbardilta. Misesin kirjoissa, erityisesti Human Actionissa, pyritään usein todistamaan ja selittämään uusia asioita yleisölle, joten hän selittää asioita pitkällisesti ja mainitsee kaikki (meille) itsestäänselvyydet moneen kertaan. Se oli välttämätöntä hänen aikanaan, mutta nykyisillä tiedoilla siitä saa välillä sen kuvan, että substanssia on liian vähän ja harvassa, ja ylimääräistä täytettä liikaa. Rothbardin tieto on jo vakiintuneempaa, yksityiskohtaisempaa ja tiiviimpää, ja siten olen kokenut sen antoisammaksi. Rothbardin Man, Economy and State on oikeastaan kehittyneempi, yksityiskohtaisempi ja laajempia aihealueita käsittelevä versio Human Action kirjasta.

vieras kirjoitti...

Aikaisempina vuosisatoina oli niin että samalla lailla tai lakikokeoelmalla pärjättiin pitkän aikaa. Lakeja säädettiin ja kumottiin ja muutettiin melko harvakseltaan. Asetuksia varmaan annettiin tiheämmin. Vuoden 1734 laki oli pitkään voimassa Ruotsissa, Suomen puolella vielä kauemmin.

Valkea kirjoitti...

Vasarahammer,

hyvinvointivaltio on perustettu suorastaan täynnä hyvää uskoa, mutta byrokratia ja sen toiminnan vaikutukset alkavat elää omaa elämäänsä ja kulkea omia kehityskulkujaan heti sen perustamisen jälkeen. Vuosikymmenten kuluessa ongelmat kasautuvat, ja vaihtoehdot ja vaihtoehtojen mahdollisuudet vähenevät.

Euroopan unioni on niitä harvoja vaihtoehtoja, jotka ovat vielä huonompia kuin demokraattinen valtio. Siinä kaikki monopolistinen ja diktatuurinen valta annetaan paisuvalle ja resursseja ennennäkemättömällä tavalla tuhlaavalle byrokratialle, ja kansainvälisille suurpankeille. Toisaalta Euroopan unioni on viime kädessä valtiobyrokratioiden luoma ja toteuttama etäpesäke, niiden tahdon ja tavoitteiden ilmaus. Ongelmien alkusyy on siten siinäkin demokraattisissa valtiobyrokratioissa.

Valkea kirjoitti...

IDA,

sana 'kansalainen' on varmaankin rikollista kuten ajattelu yleensäkin nykyisin. Siksihän minä sitä käytin. Ei ajatteleva ihminen voi nykyisin olla mitään muuta kuin roisto valtioroistojen silmissä. Se on suurin byrokraattien kansalaiselle tahattomasti tai tahtomattaan antama arvonanto ja kunnianimi. :)

Jos systeemissä olisi aidosti itsenäisiä paikallisia toimijoita ja niiden verkostoja, ne voisivat toimia vaihtelevassa määrin valtion vastapainoina. Ensimmäinen toiminnan ja olemassaolon edellytys paikalliselle instituutiolle on se, että se rajoittaa jäsenyytensä vain tietyille sen määrittelemille, ja hyviksi tai sopiviksi katsomille henkilöille. Jos näin ei ole, paikallista toimivaa ja kestävää instituutiota ei ole olemassa.

Valkea kirjoitti...

Vieras,

juutalaisuudessa ei ole pelkästään vain yhtä sallittua tai suotavaa mallia. Perhe, seurakunnat, yhteisöt, yhteisöverkostot, heimot ja heimoverkostot, ja Daavidin kuningaskunnan mukaan luodut ideaalit kuningaskunnat ovat kaikki sallittuja tai suotavia juutalaisille. Juutalaisten yhteisöt ja niihin kuuluvat tai liittyvät perheet, seurakunnat ja yhteisöverkostot ovat kuitenkin juutalaisuuden tärkein perusta, välttämättömyys, koska ilman niitä juutalaisuus kuihtuu ajan myötä kokonaan pois, sulautuu ja assimiloituu muihin, tai lakastuu vähäiseen syntyvyyteen.

Juutalaisten historiallisten heimojen suhdetta ei voi täysin pitää osuuskuntaperiaatteella toimivina, koska heimoilla oli hierarkisesti määritellyt asemat ja tehtävät, mutta osuus juutalaisuudessa oli tietysti kaikilla heimoilla yhtä suuri. Heimot täydensivät toisiaan ja muodostivat juutalaisuuden kokonaisuuden. Voisimme ehkä sanoa, että heimot muodostivat puoliosuuskunnan, toisiaan auttavan ja tukevan heimoverkoston. Näin ideaalitilanteessa, mutta heimot ajautuivat ajan myötä kiistoihin, erillisiin kuningaskuntiin ja sotiin keskenään. Juutalaisten yhteisöjen ja yhteisöverkostojen yhteistoiminta on ollut paljon kestävämpää ja menestyksellisempää kuin liian suurten heimojen, koska yhteisö on ihmisten yhteistoiminnalle sopivan kokoisin, tehokkain ja kestävin yksikkö. Juutalaisten yhteisö- ja seurakuntaverkostojen yhtenäisyyttä ja yhteistyötä eivät edes keskinäiset murhat ja vakavat riidat pystyneet hajottamaan.

vieras kirjoitti...

Miten paljon tiedät Otto von Bismarckista? Bismarck oli kuninkaanvallan ja myöhemmin keisarinvallan kannattaja. Ei varmaan ollut kummoinen demokraatti. Jotkut pitivät ja pitävät sitä taantumuksen merkkinä. Hän yhdisti saksankieliset alueet yhteiseen Saksaan mutta antoi niiden entisten hallitsijoiden pitää arvonimensä ja omaisuutensa ja nuo entiset valtiot saivat osavaltion statuksen keisarikunnassa. Kuitenkin hän säädätti köyhäinapua koskevat lait, keisarin tuella. Niin kauan kuin Bismarck oli yhdistetyn Saksan kansleri, Saksa ei ollut sodassa eikä Bismarck halunnut sotaa.

Valkea kirjoitti...

Vieras,

Bismarck perusti nykyaikaisen keskitetyn sosiaalivaltion ja lakkautti saksalaisten pienvaltioiden hyvin sujuneen kilpailun keskenään. Siksi hän on tämän blogikirjoitukseni valossa ongelmallinen hahmo.

vieras kirjoitti...

Luullakseni Bismarck näki ongelmana sen riskin että ulkovallat kuten Ranska ja Britannia pystyisivät luomaan eripuraaa ja sotiakin saksalaisten valtioiden välille ja pitämään saksalaisen kielialueen valtiot heikkoina. Napoleonin sotien kokemukset tiedossa. Jos ne muodostaisivat yhteisen Saksan niin sitä ei tapahtuisi.

Ennen keisarikuntaa oli Saksan liitto 1815-1871 jolla olisi voitu varmaan pitemmänkin aikaa pärjätä ja jos haluttiin muodostaa liitosta valtio niin sitte ajan kanssa. Voi olla että Bismarck piti turhaa kiirettä ja että yhdistetyn valtion olisi saanut toteutettua pitemmällä ajalla.

Vertailun vuoksi, päinvastoin kuin Saksa, Itävalta-Unkari koostui monen kansallisuuden asuinalueesta mutta sillä oli yksi hallitsija.

Arvelen ettei Bismarckilla ollut tietoisena pyrkimyksenä perustaa sosiaalivaltiota joka olisi niin pitkälle mennyt kuin se on monessa paikassa mennyt.

Käsitykseni mukaan Saksan keisarikunta oli liittovaltio USA:n tai Sveitsin tyyliin, jossa keskushallinto ei ollut ylivahva eikä se tehnyt kaikkea vaan antoi osavaltioiden paljolti touhuta omiaan. Sen ajan tai nykyajan standardeissa keisarikunta ei ollut siinä määrin keskusjohtoinen kuin saman ajan tai nykyajan Ranska, jonka keskusjohtoisuus oli kasvanut Ludvig XIV:stä alkaen.

Mutuilua tämä on kun en osaa saksaa niin hyvin että voisin tehdä pitkiä ja perusteellisia selvityksiä, havaintoja ja johtopäätöksiä.

Valkea kirjoitti...

Vieras,

ok, varmastikin Bismarckilla oli pääasiassa hyvät aikeet, mutta hän, ehkä osin tahtomattaan, aukaisi pitkälle vievän keskitetyn valtion kehityskulun. Bismarckin Saksaa pidetään ensimmäisenä sosiaalidemokraattisena valtiona, jossa oli melko kattava valtion sosiaaliturvajärjestelmä erilaisten elämänvaiheiden ja riskien varalle. Jälkiviisaudella voimme todeta, että liittoutumat ja vapaa yhteistyö pienvaltioiden välillä olisivat ajaneet pitkän tähtäimen etuja ja turvallisuustavoitteita paremmin.

Vasarahammer kirjoitti...

Sveitsi on poikkeus Länsi-Euroopassa. Se ei ole EU:n jäsen ja siellä on käytössä suora demokratia, joka estää eliitin pahimmat ylilyönnit.

Sveitsissä myös paikallistason (kantonit) päätösvalta on suuri.

En tunne Sveitsin tilannetta hyvin, mutta tässä kirjoituksessa sitä valotetaan jonkin verran.

Sveitsissä eliitti ei aina voita, jos eliitin ja kansalaisten mielipiteet ovat ristiriidassa keskenään. Toisaalta sielläkin eliitti pystyy manipuloimalla sivuuttamaan kansalaisten tahdon, jos tämä tehdään tarpeeksi hyvin.

vieras kirjoitti...

Julkishallinnosta ja byrokratiasta voisi todeta että jos haluaa saada käsityksen niistä niin Yrjöperskeleen blogi kertoo siitä hyvin.

Alkujaan moniin parlamentteihin muodostettiin kaksi kamaria, alahuone ja ylähuone. Jos alahuone hyväksyy jonkin päätöksen, se pitää viedä ylähuoneen käsittelyyn, ja jos ylähuone hyväksyy niin vielä pitää viedä kuninkaan tai presidentin pöydälle. Tarkoitus oli siinä etteivät kaikki alahuoneen tyhmimmät ja radikaaleimmat päätökset mene läpi ihan tuosta vaan. Kumitonttu mainitsi ylähuoneen täällä:

http://murphyssoninlaw.blogspot.fi/2013/01/uusi-demokratia-osa-ii.html

http://murphyssoninlaw.blogspot.fi/2013/03/ruotsin-antirasismin-taustat.html

Ennen oli äänioikeus rajattu tiettyjen kriteerien mukaan. Oli varallisuuteen ja ikään ja säätyyn perustuvia äänioikeuksia tms.

Itse ehdotin sitä että vaaleihin osallistuvan ehdokkaan tulisi olla vaalivuonna vähintään 40 vuoden ikäinen.

Bismarckista vielä että hänen aikana Karl Marxin ja Friedrich Engels olivat vielä elossa ja julkaisseet teoksiaan ja niiden takia oli riski siinä että kommunismi olisi lisännyt kannatustaan työväestön keskuudessa. Bismarckin sosiaaliturvalait olivat jonkinlaista reagointia niihin, palavan tulen sammuttamista.

Myöhemmin Natsi-Saksassa oli enemmän hyvinvointivaltiolle/sosiaalivaltiolle tyypillisiä piirteitä kuten päivähoito, lapsilisät ja maksuton koulu. Ymmärtääkseni nämä kuuluivat kuitenkin vain rodullisesti hyväksytyille ryhmille. DDR:ssäkin oli noita mutta niitä pidettiin kommunismin ansioina eikä natsien.

Valkea on muistaakseni maininnut Luxemburgin esimerkkinä jossa on monarkia ja demokratia ja maana joka on vauras.

On Sveitsissä parlamentin alahuone ja ylähuone, ja on hallitus, mutta kansa voi halutessaan kumota kansanäänestyksillä niiden päätöksiä. Sveitsi on siinä mielessä jännä että se koostuu neljän eli kieliryhmän asuinalueista: saksankieliset, ranskankieliset, italiankieliset ja pieni retoromaanin kieliryhmä. Syy miksi ne eivät ole toistensa kurkussa kiinni ja murhaa toisiaan on kaiketi siinä että heillä on kieliryhmien mukaan muodostetut kantonit joita he saavat hallita itse. Alkujaan Sveitsi ei ollut valtio vaan puolustusliitto tarkoituksena torjua Habsburgien höykkäyksiä. Puolustusliitto muutettiin liittovaltioksi mutta sen toimivalta rajattiin tarkoituksella vain tiettyihin asioihin, kuten ulkopolitiikka, asevoimat ja valuutta.

Valkea kirjoitti...

Suora demokratia parantaisi Suomessakin tilannetta. Sveitsin suora demokratia on demokratiaa parhaimmillaan. Eliitti tietysti manipuloisi siihen liittyviä mielipiteitä mahdollisimman paljon, mutta se pystyisi siihen vähemmän kuin nyt. Jos yksi, suuri ja selkeä asia erotellaan kansan suoran demokratian äänestettäväksi, sille ei voida laittaa toiseen vaakakuppiin kaikkia muita asioita vastapainoksi; asiaa ei voida hämmentää, hämärtää, sumentaa ja sekoittaa muilla asioilla (hämmentynyt ja epävarma ihminen turvautuu helpommin auktoriteettien, eli eliitin mielipiteisiin, ja vakiintuneisiin ja/tai sosiaalisesti hyväksyttyihin mielipiteisiin [lue median säännöllisesti rummuttamiin ja hyväksymiin mielipiteisiin]); ihmisten vakiintuneisiin puoluelojaliteetteihin ja vakiintuneisiin äänestystapoihin ei voida vedota; erilaisia kiisteleviä ryhmiä ei voida samalla tavalla pelata toisiaan vastaan, koska kyseessä oleva asia ei liity suoraan puolueryhmittymiin tms.; eliitin manipuloinnin likaiset ja itsekkään oman edun tavoittelun motiivit tulevat helpommin ja paremmin kansalaisten nähtäväksi yksinkertaisessa asiassa, joka vähentää kansalaisten turvautumista eliitin kommunikaatioon; kansalaisten omalla tiedottamisella on suurempi vaikutus, koska kaikki osapuolet joutuvat aloittamaan tiedottamisensa jossain määrin läheltä nollaa; kansalaiset kokevat yksittäisessä ja erillisessä asiassa luontaisesti suurempaa vapauden ja itsenäisyyden tunnetta, jolloin he ovat lähtökohtaisesti valmiimpia harkitsemaan vakiintuneista kannoistaan poikkeavia näkökantoja tai toisaalta säilyttämään kantansa eliitin sosiaalipsykologisesta painostuksesta huolimatta; jne. Em. asiainkohdat ovat tietysti osin päällekkäisiä ja lomittaisia.

Valkea kirjoitti...

Vieras,

kiitos informaatiosta.

Valkea kirjoitti...

Lisäys,

suoran demokratian hyvyys on sitä, että sillä pystytään hillitsemään, lieventämään, säätelemään ja estämään eliitin virheitä, typeryyksiä, vahingollisia ja vaarallisia toimia, jne. Kansa toimii suorassa demokratiassa eliitin vastapainona. Muissa asioissa kansalaisten kollektiivisten massojen voi olettaa toimivan suorassa demokratiassa vain
vähän paremmin kuin normaalissa liberaalidemokratiassa. Syyt suoran demokratian etuihin käsittelin jo edellisessä siihen liittyvässä kommentissani.

vieras kirjoitti...

Ei kestä kiittää.

Valkea, mikä on sinun arviosi siitä mikä on eliitin motiivi ajaa massiivisia kuntaliitoksia ja muodostaa suurkuntia vaikka pakkokeinoilla, pyrkimys on että kuntia olisi 70 kappaletta. Mistä tässä on kysymys eliitin, vallankäytön ja demokratian ja kansalaisten osalta?

Herää epäily siitä että tässä on kyse ainakin siitä että eliitti haluaa maksattaa tiettyjen kuntien harjoittaman huonon maahanmuuttopolitiikan kustannukset niillä kunnilla joissa ei ole ongelmallisia maahanmuuttajia. He haluavat takaisin ne jotka muuttivat pois jottei tarvitsisi maksaa tuota verojen muodossa. Siksi esim. Helsinki ja Turku haluavat naapurikuntia itselleen.

Valkea kirjoitti...

Vieras,

etenkin suurille ja paljon maahanmuuttajia haalineille kunnille maahanmuuton laskujen maksattaminen muilla kunnilla on tärkeä kuntien yhdistämisen tavoite. Mutta eliitti harvoin ajaa mitään isoa asiaa ilman, että siihen liittyy monta eliitin näkemyksen mukaan hyödyllistä tavoitetta. Kuntien liitokset liittävät moniin keskustapuolueen hallitsemiin kuntiin muiden puolueiden hallitsemia kuntia, jolloin keskustapuolueen suhteellinen asema heikkenee ja muiden puolueiden asema paranee; suuret kunnat lisäävät keskittymistä ja kasvattavat byrokratioita ja byrokratioiden valtaa; suuret kunnat ovat helpommin eliitin hallittavia, koska paikalliset idiosynkraattiset näkökannat tulevat helpommin suurissa kuntayksiköissä kumotuiksi (vastakkaiset paikalliset näkemykset kumoavat ja tasapainottavat toisensa, jolloin eliitin vaa'ankielivalta lisääntyy); vaalien järjestäminen ja vaalityön yhdenmukaistaminen helpottuu; jne.

Jotkut kunnat ovat toki liian pieniä yksiköitä järjestämään kaikkia palveluita itse, mutta palvelut voitaisiin ihan hyvin järjestää kuntarajat ylittävillä yhteistyö- ja maksuosuussopimuksilla ilman kuntien yhdistymistä.

vieras kirjoitti...

Kuntaliitoksia on perusteltu silläkin että joku asuu naapurikunnassa tai muussa lähellä olevassa kunnassa mutta käy töissä keskuskaupungissa. Puhutaan parasiittikunnista, mikä on aika alatyylinen ilmaisu. Asia ei ole kuitenkaan ihan noin yksinkertainen. Tulee muistaa se että naapurikunnan asukas ei ole oikeutettu keskuskaupungin julkisiin palveluihin. Tai siis hän voi käyttää niitä mutta lasku lähetetään henkilön kotikuntaan, kuten tehdään vieraskuntalaisten osalta muutoinkin.

Yrityksillä on optimikoko, samoin kunnalla. Jos kunta on alle optimikoon, siltä puuttuu jotain eikä ole tarpeeksi tehokas. Jos kunta taas menee yli optimikoon, siinä on ylimääräistä löysää mukana. Oli kunta sitten liian pieni tai liian suuri, niin silloin tarvittaisiin jokin kuntarajat ylittävä yhteistyö- ja maksuosuussopimus-järjestelmä joka hoitaisi tehtävät tilanteen mukaan.

Olen taipuvainen siihen että kunta järjestäisi ne palvelut joita se pystyy kokonsa puolesta tekemään kunnollissti. Jos se ei sen jälkeen voi järjestää muita palveluja itse niin se ostaisi ne joltain toiselta kunnalta, kuntayhtymältä, tms. jollakin jolla on suurempia volyymejä. Ruotsissa on maakäräjäkunnat jotka tekevät niitä joita yksittäiset kunnat eivät kykene tekemään yksinään. Jokin tuon tapainen voisi olla hyvä.

Alkujaan kunnilla ei ollut kovin kummoisia velvoitteita 1860-1930-lukujen välillä. Oli jotain muttei mahdottomasti. Vielä joskus 1970-80-luvulla kunnilla ei ollut niin paljon velvoitetita kuin nykyään, 1990-luvun laman jälkeen niitä on lisätty. Valtio on lisännyt kunnille velvoitteita mutta ei ole antanut lisää resursseja. Valtio on siirtänyt vastuuta muille mutta pitänyt vallan itsellään. Se on hyvin törkeä asenne ja toimintatapa. Ainoa mitä valtio sanoo on että tehkää kuntaliitoksia niin saatte hieman liitosporkkanarahaa. Ihan kuin valtio määräisi kunnille velvoitteita jotta voisi pakottaa ne liitoksiin. Tai ihan kuin valtio pakottaisi kunnat liitoksiin jotta voisi keksiä niille velvoitteita lisää. Kumpi on ensin, muna vai kana?

Lähden siitä näkemyksestä että ei velvoitteita jos ei resursseja. Jos on vastuuta jostain, niin pitää olla myös valtaa sen suhteen.

Ei varmaan USA:ssa liittovaltio voi noin vain määrätä osavaltioille ja niiden alaisille piirikunnille ja kunnille lisävelvoitteita. Ei edes silloinkaan vaikka presidentti olisi vasemmistodemokraatti ja vaikka kongressin kummassakin kamarissa olisi demokraattienemmistö. Tai jos vaikka Sveitsissä liittovaltio määrää kantoneille ja kunnille lisävelvoitteita, niin kansa voi halutessaan torpedoida nuo kansanäänestyksillä.

Tiedemies kirjoitti...

Valitettavasti joudun toteamaan, että tl;dr. Kommentoin silti silmäilyni perusteella yhtä dimensiota tässä aihepiirissä.

Demokratia on muotoseikka, joka tarkoittaa että päätöksenteossa on vahva (vahvuus on toki kiistanalaista) kytkös kansalaisten mielipiteeseen jota he voivat ilmaista äänestämällä. Jos tätä äänestämisen vaikutusta sorkitaan (esimerkiksi vaalivilpillä) tai sitä pyritään heikentämään (poistamalla äänestyksen vaikutusta), niin toimitaan demokratian vastaisesti.

Demokratia ei siis ole sisältökysymys, eikä edes kokonaisvaltainen "oppi", vaan se on nimenomaan muodollinen päätöksenteon keino, jonka lähtökohtana on, että *viimesijainen* valta on kansalla.

Demokratian ongelmat syntyvät pitkälti siitä mistä kaiken muunkin vallankäytön ongelmat, eli kun päätöksen kohde ja päätöksen tekijä ovat eri taho, niin syntyy "vääriä" päätöksiä, eli päätöksiä jotka puuttuvat yksilön "oikeuksiin".

Kirjoitan nämä lainausmerkkeihin siksi, että ne ovat sopimus- ja määrittelykysymyksiä.

Valkea kirjoitti...

Nim. Tiedemies,

olen muilta osin erityisesti teoreettisessa mielessä samaa mieltä, mutta nykyisessä demokraattisessa systeemissä viimesijainen valta ei ole käytännössä kansalla. Jos kansalla olisi oikeasti viimesijainen valta, se ei automaattisesti tarkoita, että demokratian tulokset olisivat parempia kuin nyt. Kaikki riippuu lopulta kansalaisten keskimääräisestä hyveellisyydestä ja moraalista. Nyt se ei ole kovin korkealla. Suora demokratia olisi siinä mielessä parempi, että se toimisi vastapainona eliitin ylilyönneille, virheille ja liiallisuuksille. Muilta osin suoralta demokratialta voi odottaa nykyisessä tilanteessa suunnilleen samanlaisia tuloksia kuin edustukselliselta demokratialta.

vieras kirjoitti...

Missä määrin demokratian puuttuminen estää byrokratioiden kasvun? Venäjän keisarikuntaan liitetään suuren byrokratian käsite. Siellä ei kuitenkaan ollut valtion tason demokratiaa enne kuin duuma perustettiin 1906. Se on sitten tarkemman arvioinnin paikka jos haluaa arvioida miten byrokraattinen tsaarin Venäjä oli tai ei ollut.

Ennen kuin Iivana Julma kruunautti itsensä Moskovan Venäjän tsaariksi niin Venäjän alueella oli valtioita kuten Novgorod, Moskova, Jaroslavl, Vladimir tms. Niillä oli välillä erimielisyyksiä jotka johtivat sotiin ja toisaalta parempia aikoja. Missä määrin näiden kohdalla olisi toiminut asiapohjaiset liittoumat ja yhteistyöjärjestelyt sen sijaan että olisi muodostanut yhteisen keisarikunnan? Ryhmällä pienempiä valtioita on usein se ongelma että ulkovallat kykenevät helpommin sekaantumaan ja lietsomaan eripuraa. Siinäkö sitten se syy miksi mongolit pääsivät sotaretkillään pitkälle länteen.

Entä autonomian ajan Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917? Sen hallitsemisesta vastasivat säädyt ja senaatti. Tsaari nimitti ja erotti senaatin ja senaatti vastasi käytännön hallinnosta ja juoksevista asioista. Oli valtiolla eli suuriruhtinaskunnalla tiettyjä velvoitteita ja tehtäviä mutta ei sitä voinut pitää sosiaalivaltiona.

Valkea kirjoitti...

Vieras: "Missä määrin demokratian puuttuminen estää byrokratioiden kasvun? Venäjän keisarikuntaan liitetään suuren byrokratian käsite. Siellä ei kuitenkaan ollut valtion tason demokratiaa enne kuin duuma perustettiin 1906."

- Kiinnostava kysymys. Demokratia on vähimmilläänkin kuin byrokratian turboahdin, koska siinä ihmisten poliittiset vaatimukset, toiveet ja tavoitteet liitetään pysyvästi byrokratiaan ja byrokratian kasvuun, eikä todellisia vaihtoehtoja byrokratialle juurikaan jää. Venäjällä oli tsaarin aikana iso ja mutkikas keskusbyrokratia, mutta en usko, että suhteutettuna Venäjän valtavaan kokoon ja ihmismäärään se olisi ollut erityisen suuri. Suuren maan yhteen paikkaan keskitetty byrokratia näyttää aina itsessään suurelta.

Mitä tulee ryhmään pienempiä valtioita, niiden alueelle on usein helpompi hyökätä, ellei niillä ole riittäviä puolustusliittojärjestelyjä, mutta ne ovat kuitenkin samalla resistentimpia hyökkääjälle silloin kun se on tunkeutunut niiden alueelle. Hyökkääjä joutuu valloittamaan jokaisen vastustavan pienvaltion erikseen, ja sekin on kuluttavaa. Hyökkääjä ei voi helposti yhtenäistää erilaisten ja yhteensopimattomien pikkuvaltioiden tilkkutäkkiä keskusjohtoisen valtansa alle korvaamalla olemassaolevan keskusjohdon omallaan, koska keskusvaltaa ei ole. Toisaalta niiden eriytynyt ja omaleimainen kulttuuri on resistentimpi hyökkääjän kulttuurille ja vaikutteille, jolloin pienvaltioiden kansalaisilla on suurempi todennäköisyys jatkaa omaa elämäntapaansa hyökkääjän läsnäolosta ja vaikutteista huolimatta, ja myöhemmässä vaiheessa he vastustavat suuremmalla todennäköisyydellä hyökkääjän valtaa tavalla tai toisella, ja todennäköisesti saavuttavat uudelleen itsenäisyytensä kunhan hyökkääjä on ensin ajan myötä degeneroitunut ja heikentynyt.

Siten vaikka keskusjohtoisella valtiolla on omat etunsa puolustuksessa, myös lukuisten minivaltioiden järjestelmällä on monia puolustuksellisia etuja, ja todennäköisesti minivaltioiden edut painavat laajassa mittakaavassa ja pitkällä tähtäimellä enemmän.

vieras kirjoitti...

Venäjästä vielä että oliko Neuvostoliiton kommunistihallinnon byrokratia suurempi kuin tsaarinaikainen? Menikö siinä valtion ja puolueen hallinto päällekkäin vai oliko vierekkäin?

Toinen suuri valtio jota ei voinut pitää demokraattisena, oli aikoinaan Kiinan keisarikunta. Myöskään Kiinan ktv ei ole demokraattinen vaan yksipuoluehallinto.

Saksalaisten pienvaltioden kohdalla puolustusyhteistyö ei kuitenkaan toiminut riittävästi koska ne eivät pystyneet torjumaan Napoleonin sotien aikana Ranskan hyökkäystä.

Napoleon lakkautti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan. Pyhällä saksalais-roomalaisella keisarikunnalla oli yhteinen keisari mutta sen alueella oli paljon pienvaltioita. Habsburgien monarkki oli samalla psrk:n keisari. Habsburgien monarkiaa seurasi Itävallan keisarikunta ja sitä taas Itävalta-Unkari. Miten osaat arvioida psrk:aa, Itävallan keisarikuntaa, joka myöhemmin nimettiin Itävalta-Unkariksi? Päinvastoin kuin Saksan liitto, Itävalta(-Unkari) koostui usean kansallisuuden asuma-alueista, ja saksankielisiä oli vain 24%.

Saksan liitto sisälsi vain saksaa puhuvat valtiot. Jos jossittele sillä että saksalaiset pienvaltiot olisivat jatkaneet yhteistyöjärjestelyjen pohjalta niin silloin Saksan liitto olisi toimittanut sitä tehtävää, pienvaltioiden valtioliittona.

Hitlerin Natsi-Saksa oli varmasti keskusjohtoisempi kuin Saksa oli ollut ikinä ennen ja ikinä sen jälkeen. Hitler lakkautti osavaltioiden loputkin oikeudet ja minkä jälkeen alueiden hallinto tapahtui puolueen alueosastojen kautta. Ehkä DDR oli yhtä keskusjohtoinen mutta se otti käytännössä käskyt Moskovasta.

Valkea kirjoitti...

Vieras: "Venäjästä vielä että oliko Neuvostoliiton kommunistihallinnon byrokratia suurempi kuin tsaarinaikainen?"

- Oli, paljon suurempi. Periaatteessa kaikki toiminta Neuvostoliitossa oli byrokratioiden hallinnoimaa.

"Menikö siinä valtion ja puolueen hallinto päällekkäin vai oliko vierekkäin?"

- Päällekkäin.

Itävalta-Unkarin keisarikunnassa oli liian erilaisia etnisiä ryhmiä ja osavaltioita/valtioita liitettynä yhteen, joten oli luonnollista, että se hajosi myöhemmin.

Matias F. kirjoitti...

Tuossa kun oli keskustelua Bismarckista, niin kommentoin vain omalta osaltani että käsitys Bismarckin erityisestä sosialistisuudesta on Hayekin tai muiden saksalaisten liberaalien angloille syöttämä markkinointikikka, myytti. Englanti oli mielestäni Saksaa sosialistisempi ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Olen jonkun verran tutkinut kaupunkien asukkaille tarjoamia palveluita, ja englannissa syntyi 1900-luvun vaihteessa käsite "municipal socialism": yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saaneet äänestivät kaupunkien johtoon sellaisia poliitikkoja, jotka lupasivat rahoittaa palveluita verovaroin. Sen sijaan Saksan kaupungeissa ja osavaltioissa äänioikeus oli sidottu verojen maksuun, jolloin julkisia palveluita tarjottiin paljon maltillisemmin.

vieras kirjoitti...

Noista yllämainituista tuomioistuimista. Miten tuossa menetellään poliisin esitutkinnan ja syytteen nostamisen tai nostamatta jättämisen kanssa? Mihin lakeihin tuomioistuimien antamat tuomiot perustuisivat? Miten arvioidaan se onko kyse rikos- vai riita-asiasta? Entä valitus jos tuomio ei miellytä, mikä taho vastaa hovioikeutta ja mikä vastaa korkeinta oikeutta? Entä erityistutomioistuimet jotka käsittelisivät vain tietyntyyppisiä asioita? Olisivatko nuo sellaisia tilanteen mukaan koolle kutsuttavia asiantuntijaelimiä?

Englannissa oli ollut parlamentti keskiajalta asti. Äänioikeus ei alkujaan ollut yleinen ja yhtäläinen. Myöhemmin se sitten oli.

Yhdistynyt kuningaskunta muodostui kun Englanti yhdisti Skotlannin ja Walesin saman kuninkaan alle. Sitä ennen Englanti, Skotlanti ja Wales olivat omia valtioitaan. Näillä on kuitenkin alusta asti ollut omat jalkapallomaajoukkuet.

Wikipedia väittää Bismarckin olleen demokratian vastustaja ja kuninkaanvallan kannattaja. Hän vastusti sosialismia ja yritti kieltää demaripuolueen toiminnan muttei onnistunut siinä. Tämän perusteella voi todeta että sosiaaliturva- ja eläkelait olivat hänelle reaalipolitiinen väline jolla hän rauhoitteli työväkeä etteivät he alkaisi enempää rettelöimään.

Voi olla niin että jos haluaa tarkemmin tutustua saksalaisen kieli-ja kulttuurialueen valtioiden ja paikkakuntien historiaan hallintohistorian, polittisten tapahtumien historian, taloushistorian (mikro ja makro) ja kulttuurin tms. osalta, niin saksankielinen aineisto sekä aikalaisaineisto on parempi kuin englanninkielinen. Edellyttää vaan että tajuaa mitä lukee.

Valkea kirjoitti...

Vieras,

lait säätäisivät vielä vaaleissa valitut edustajat, mutta edustajat voisivat olla myös paikallisempia. Tuomioistuinten yksityiskohdat voidaan järjestää monella tavalla. Tässä on yksi yksityisen lainjärjestelyn (private law) malli:

http://mises.org/media/categories/215/Chaos-Theory-Two-Essays-On-Market-Anarchy

Sivun näyttöjä yhteensä

Lukijat

Blogiarkisto