Hiljaista Pohdintaa

Hiljaista Pohdintaa

perjantai 10. toukokuuta 2013

Demokratia on liekeissä tänään, osa 3 (edit)

Käsittelen tässä kirjoituksessa vaihtelun vuoksi demokratian vastaisia argumentteja. Kirjoitus on jatkoa seuraaville kirjoituksille:

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/2013/04/demokratiaa-vastaan.html

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/2013/04/demokratiaa-ja-liberalismia-vastaan-osa.html

*****

Mitä on enemmistön tahto ja voidaanko se saada selville?

Condorcet paradoksi.

Oletetaan, että meillä on kolme henkilöä, A, B ja C. Heillä on kolme päätösvaihtoehtoa x, y ja z, jotka he laittavat preferenssijärjestykseen.

A: 1. x 2. y 3. z
B: 1. y 2. z 3. x
C: 1. z 2. x 3. y

Laitetaan ensimmäisessä äänestyksessä vastakkain vaihtoehdot x ja y. A äänestää x:ää, B äänestää y:tä ja C äänestää x:ää, koska se on hänen mielestään parempi kuin y. x voittaa äänestyksen kahdella äänellä yhtä vastaan. Jos tämän äänestyksen voittaja x asetetaan äänestyksessä z:taa vastaan, z voittaa äänestyksen kahdella äänellä yhtä vastaan.

Mutta jos muutamme äänestysjärjestystä ja laitamme voittaneen z:tan hävinnyttä y:tä vastaan, niin A ja B kannattavat y:tä ja C z:taa. y voittaa, joten viimeisessä äänestyksessä ovat vastakkain y ja x. A ja C kannattavat x:ää ja B y:tä. Tällä äänestysjärjestyksellä x voittaa äänestyksen.

Paradoksaalista on, että muuttamalla äänestysjärjestystä mikä tahansa vaihtoehdoista x, y ja z saadaan voittajaksi. Mikään vaihtoehdoista ei ole toista parempi tai enemmistön edun mukainen. Tässä tilanteessa ei ole mitään yleistä etua, joka olisi ilmaistavissa vaihtoehtojen paremmuusjärjestyksenä siten kuin yksilöiden edut.

Toinen esimerkki enemmistön tahdon monitulkintaisuudesta. Esimerkissä käytetään eräitä todellisia eri valtioissa käytössä olevia arkisia äänestysmenetelmiä.

Neljän henkilön preferenssijärjestys: a, e, d, c, b
Kolmen henkilön preferenssijärjestys: b, c, e, d, a
Kahden henkilön preferenssijärjestys: c, d, e, b, a

Pluraliteettimenettelyssä voittokriteerinä on suurin äänten lukumäärä. Kaikki vaihtoehdot ovat samalla kerralla mukana äänestyksessä ja äänestyksen voittaa se vaihtoehto, jolla on enemmän kannatusta kuin millään muulla vaihtoehdolla. Voittaneen vaihtoehdon ei tarvitse saada taakseen yli puolta annetuista äänistä. Voittoon riittää, että ääniä on enemmän kuin millään muulla vaihtoehdolla. Kun jokainen äänestää parhaana pitämäänsä vaihtoehtoa, a saa neljä ääntä, b saa kolme ääntä ja c saa kaksi ääntä. a voittaa äänestyksen.

Pluraliteettikarsinnassa voittajaksi julistetaan vaihtoehto, joka saa yli puolet äänistä. Jos sellaista ei ole, järjestetään toinen kierros kahden ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä saaneen vaihtoehdon (a ja b) kesken ja tällä kierroksella eniten ääniä saanut vaihtoehto julistetaan voittajaksi. Toisella kierroksella ne kaksi äänestäjää, joiden mielestä c on  paras, liittoutuvat nyt b:n kannattajien kanssa, koska c:n kannattajat preferoivat b:tä a:han nähden. Vaihtoehto b saa toisella äänestyskierroksella viisi ääntä a:n neljää  vastaan, joten b voittaa äänestyksen.

Parivertailu on äänestysmenettely, jossa asetetaan ensin kaksi vaihtoehtoa vastakkain. Ensimmäisen parivertailun voittanut ehdotus asetetaan sitten vastakkain kolmannen vaihtoehdon kanssa. Näin jatketaan kunnes kaikki vaihtoehdot ovat olleet mukana parivertailussa ainakin kerran. Alkukierroksilla voittaneet ehdotukset ovat mukana kahdessa tai useammassa äänestyksessä. Tässä äänestyksessä tulos ei riipu siitä, missä järjestyksessä eri vaihtoehdot asetetaan äänestykseen. Vaihtoehto c voittaa tämän äänestyksen, äänestettiinpä vaihtoehdoista missä järjestyksessä tahansa. Toisinaan parivertailu -äänestyksen tulos riippuu siitä missä järjestyksessä vaihtoehdoista äänestetään.

Hyväksymisäänestys on pluraliteettimenettelyn kaltainen yksivaiheinen äänestys. Se eroaa pluraliteettimenettelystä siten, että äänestäjät voivat antaa tukensa useammalle vaihtoehdolle, jos niin haluavat. Äänestyksen voittaa vaihtoehto, jolla on enemmän hyväksymisääniä kuin millään muulla vaihtoehdolla. Menettelyn logiikkana on se, että äänestäjät ilmaisevat, mitkä vaihtoehdot he voivat hyväksyä. Kukin äänestäjä kysyy itseltään kunkin vaihtoehdon kohdalla, voinko minä hyväksyä tämän vaihtoehdon. Jos äänestäjä hyväksyy vaihtoehdon, se saa yhden äänen. Jos äänestäjä ei hyväksy vaihtoehtoa, se saa nolla ääntä. Eniten ääniä saanut vaihtoehto julistetaan voittajaksi. Jos eri vaihtoehdot ovat äänestäjän mielestä melkein yhtä hyviä, äänestäjä voi kannattaa  useampaa vaihtoehtoa. Jos äänestäjä kannattaa jyrkästi vain yhtä vaihtoehtoa ja  vastustaa yhtä jyrkästi kaikkia muita vaihtoehtoja, hän hyväksyy vain yhden vaihtoehdon. Oletetaan, että neljän äänestäjän ryhmä hyväksyy kolme parhaana pitämäänsä vaihtoehtoa - vaihtoehdot a, e ja d - ja kaksi muuta ryhmää hyväksyy kaksi parhaana pitämäänsä vaihtoehtoa - vaihtoehdot b ja c sekä vaihtoehdot c ja d. Tällöin d saa kuusi ääntä, c viisi ääntä, a ja e neljä ääntä, ja b kolme ääntä. Vaihtoehto d voittaa äänestyksen.

Borda-menettelyä käytettäessä äänestäjät asettavat kaikki vaihtoehdot paremmuusjärjestykseen. Kun vaihtoehtoja on lukumäärä n, äänestäjän parhaana pitämä vaihtoehto saa n - 1 ääntä, toiseksi paras vaihtoehto n - 2, jne. Äänestäjän huonoimpana pitämä vaihtoehto saa nolla ääntä. Eniten ääniä saanut vaihtoehto voittaa äänestyksen. Borda - menettelyä käytettäessä esimerkin vaihtoehdot saavat ääniä seuraavasti:

a: 4 x 4 + 3 x 0 + 2 x 0 = 16 ääntä.
b: 4 x 0 + 3 x 4 + 2 x 1 = 14 ääntä
c: 4 x 1 + 3 x 3 + 2 x 4 = 21 ääntä
d: 4 x 2 + 3 x 1 + 2 x 3 = 17 ääntä
e: 4 x 3 + 3 x 2 + 2 x 2 = 22 ääntä

Vaihtoehto e saa eniten ääniä ja voittaa äänestyksen.

Meillä on siis viisi vaihtoehtoa, jotka kukin saadaan enemmistön tuen turvin valituksi viittä eri äänestysmenettelyä käyttäen. Pelkästään äänestysmenettelyä vaihtamalla saadaan kullakin kerralla eri tulos, vaikka äänestäjien mielipiteet vaihtoehdoista eivät ole muuttuneet, eikä vaihtoehtojoukko ole muuttunut. Enemmistön tahto on monitulkintainen. Kaikissa edellä mainituissa äänestysesimerkeissä olemme olettaneet, että ihmisillä on omat subjektiiviset preferenssinsä eri päätösvaihtoehtojen paremmuudesta. Ihmiset eivät kuitenkaan ole toisistaan riippumattomia atomeja, joilla  kullakin on omat autonomiset preferenssinsä. Ihmisten arvostukset ovat alttiita toisten ihmisten vaikutukselle. Yhteiskunnallinen ja sosiaalinen  vuorovaikutus vaikuttaa ihmisten käsityksiin hyvästä ja huonosta, oikeasta ja väärästä, ja erilaisten vaihtoehtojen paremmuudesta. Jos pidämme enemmistön tahdon toteutumista demokratian mittana, on mahdollista, että enemmistön tahto on pienen poliittisen eliitin manipuloinnilla tuottama (esim. erilaisia äänestysjärjestyksiä tai äänestysmenettelyjä käyttämällä).  Kansan tahto on yhtä hyvin poliittisen toiminnan lopputulos kuin sen lähtökohta.

Ostrogorskin paradoksi

Äänestäjäryhmät U, V, X, Y, Z muodostavat kukin 20% äänestäjistä, ja he äänestävät puolueita A tai B. Puolue A kannattaa aina vaihtoehtoa a ja puolue B kannattaa aina vaihtoehtoa b. Käsiteltäviä asioita on kolme ja niistä äänestetään joko yhdessä (äänestetään puoluetta) tai erikseen (äänestetään käsiteltäviä asioita):

U: 1. a 2. b 3. b
V: 1. b 2. a 3. b
X: 1. b 2. b 3. a
Y: 1. a 2. a 3. a
Z: 1. a 2. a 3. a

Äänestäjäryhmille Y ja Z puolueen valinta on helppoa. He äänestävät puoluetta A. U, V ja X punnitsevat asiakysymyksiä ja valitsevat sen puolueen, joka vastaa heidän käsityksiään useimmissa asioissa. Ryhmät U, V, ja X kannattavat kahdessa asiassa puoluetta B ja yhdessä asiassa puoluetta A, joten ne päätyvät kannattamaan puoluetta B. Puolue B saa tällöin vaalissa 60% äänistä ja puolue A 40% äänistä. Puolue B voi tällöin enemmistön turvin panna kolmessa asiakysymyksessä täytäntöön politiikan b, b ja b.

Jos  äänestäjäryhmät äänestävät kustakin asiakysymyksestä erikseen, tulos on toisenlainen. Jokaisessa käsiteltävässä asiassa (1, 2, 3) 60% äänestäjistä kannattaa vaihtoehtoa a. Kun päätökset tehdään asiakysymyksiä koskevin äänestyksin, toteutuvaksi politiikaksi tulee a, a ja a. Ryhmät U, V ja X, enemmistö äänestäjistä, jää vähemmistöön kahdessa kysymyksessä kolmesta. Enemmistö voi siis jäädä vähemmistöön yli puolessa käsiteltävistä asioista. Enemmistö äänestäjistä, U, V ja X, ilmoittaa olevansa tyytymättömiä harjoitettuun politiikkaan, koska 2/3 päätöksistä on tehty vastoin heidän toiveitaan.

*****

Tyypillisiä demokraattisen politiikan manipulointikeinoja:

a) Poliitikko kannattaa tai vastustaa ehdotusta, koska se palvelee tai ei palvele yleistä etua. Yleinen etu on hämärä ja epäselvä käsite. Vain harvoin on mahdollista saavuttaa kaikkien yksimielisyys siitä mitä yleinen etu johonkin asiaan liittyen on tai todistaa ehdotuksen olevan objektiivisesti kaikkien edun mukainen. Niinpä yleisellä edulla voidaan vastustaa tai kannattaa melkein mitä tahansa asiaa. Aina löytyy osittaista ja valikoitua informaatiota, joka tukee yleiseen etuun liittyviä väitteitä. Silloin kun jokin asia sattuu oikeasti olemaan kutakuinkin objektiivisesti yleisen edun mukainen, kansalaisten voi olla vaikea havaita sitä sellaiseksi ja erottaa sitä niistä asioista, jotka eivät ole. Myös yleinen mielipide on sopiva este tai puoltava tekijä. "Emme voi päättää näin, koska yleinen mielipide on sitä vastaan." Siihen voi vedota useimmissa tapauksissa.
 
b) Keskeisessä asemassa olevat poliitikot voivat kieltäytyä ottamasta asiaa esityslistalle, koska käsiteltävänä on niin paljon muitakin asioita tai asia on sopimaton sellaisten syiden takia, joille on vaikea tehdä mitään. Asian nouseminen politiikan päiväjärjestykseen tai virallisen  päätöksenteon esityslistalle estetään; asian eteneminen pysäytetään ennenkuin sitä käsitellään ollenkaan virallisesti.

c) Asian etenemistä voidaan jarruttaa sanomalla, ettei se kuulu tälle päätöksentekoareenalle. "Tämä ei ole oikea foorumi näille päätöksille." Tavoitteena on siirtää asia sellaiselle areenalle, missä on varmistettu enemmistö omalle kannalle tai missä asia varmasti hautautuu.

d) Poliitikot puhuvat epäselvästi, hämärästi ja kaunistelevin ilmauksin poliitikkokieltä, jonka tavoitteena on ilmaista, että poliitikko kannattaa kaikkea hyvää ja järkevää, ja vastustaa kaikkea pahaa ja järjetöntä, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä hyvää, pahaa ja rationaalisuutta poliitikko tarkoittaa. Poliitikon tarkoituksena on, että kaikki projisoivat omat hyvän, pahan ja rationaalisen käsityksensä poliitikon puheisiin, luullen hänen tarkoittavan juuri niitä tai ainakin jotakin joka on niitä lähellä. Näin kaikki voivat kannattaa poliitikkoa. Lisäksi epäselvä ja mitään tarkoittamaton puhe ei sido poliitikkoa mitenkään, joten hän voi tulevaisuudessa toimia oman etunsa ja tilanteiden mukaan niin kuin haluaa. Puolalaiset politiikan opiskelijat kehittivät humoristisesti, mutta samalla todellisuutta hyvin kuvaavasti poliittisten puheiden myllyn, jonka avulla voidaan pitää niin pitkiä poliittisia puheita kuin halutaan. Siinä yhdistellään neljästä osiosta mitä tahansa lauseenpätkiä aina samassa järjestyksessä 1 --> 2 --> 3 --> 4 --> 1 --> 2 --> 3 --> 4 --> 1, jne. Kunhan valitaan peräkkäisiin lauseisiin eri aloituslauseenosat ja muitakin lauseenosia vaihdellaan, kuulijat eivät muista mitä puhutaan eivätkä he huomaa, että puhemylly jauhaa samoja merkityksettömiä asioita kerta toisensa jälkeen:

1. Hyvät virkaveljet / Toisaalta / Samoin / Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että / Niinpä / Arkipäivän kokemukset osoittavat, että / Ei ole tarpeen ruveta todistelemaan laajalti näiden ongelmien vakavuutta ja merkitystä, sillä / Laaja ja monipuolinen kokemus sekä / Keskeiset ideologiset periaatteet samoin kuin / Organisaation tuntema huoli, mutta ennen kaikkea

2. ohjelman vaatimusten toteuttaminen / toimihenkilöiden osaksi tulevien opintojen vaikutustaso ja kohdentaminen / toimintamme määrän ja alan jatkuva kasvu / nykyinen organisaatiorakenne / organisaation uusi toimintakaavio / erilaisten toimintamuotojen jatkuva kehitys / tästä kaikesta pysyvänä osoituksena oleva  informaatio- ja tiedotustoimintamme / rakenteellisten ehtojen vahvistaminen ja kehittäminen / luovien näkemysten huomiointi / asennekasvatuksen yleinen käynnistäminen

3. velvoittaa meitä analysoimaan / näyttelee keskeistä osaa pohdittaessa / vaatii täsmällisyyttä ja päättäväisyyttä sekä / edellyttää huolellista valmistautumista ja / takaa sen, että huomattava osa on aktiivisesti mukana hahmotettaessa / täyttää tärkeän tehtävän kun määritellään / antaa mahdollisuuden parantaa / tekee vaikeaksi arvioida / tekee mielenkiintoiseksi yrityksen eritellä / antaa myönteisen panoksen saneeraamiseen ja uudenaikaistamiseen, ja edistää

4. nykyisiä taloudellisia ja hallinnollisia oloja. / ennusteita tulevaisuuden kehityssuunnista. / osallistumistason kohottamista. / vastuunsatuntevaa asennetta organisaatiossa toimivilta. / alustavia ehdotuksia. / virikkeellisiä kasvatustavoitteita. / sellaista toimihenkilökoulutusta, joka vastaa nykyhetken tarpeita. / asiaankuuluvia toimintaolosuhteita. / kehitysmallia. / asiallisia toimintamuotoja.

e) Läheskään kaikkea ei voi koskaan tietää, joten aina voidaan vedota siihen, että informaatioperusta on riittämätön. "Emme vielä tiedä tarpeeksi voidaksemme ottaa kantaa ja tehdä päätöksiä." Tällä voidaan vähimmilläänkin voittaa aikaa. Aika on politiikassa niukka hyödyke, ja ajan kuluminen usein itsekseen hautaa asioita pois poliittisesta elämästä.

f) Päätöksiä voidaan vastustaa siksi, että juuri nyt ei ole oikea aika tämän asian käsittelyä varten. On joko aivan liian aikaista ottaa asia käsiteltäväksi tai on jo aivan liian myöhäistä tehdä asialle enää mitään. Koskaan ei ole oikea aika. Joskus poliitikot siirtyvät suoraan lähes ilman väliaikaa liian aikaisesta liian myöhäiseen. Poliittinen vastustaja saadaan todennäköisesti tuhlaamaan aikaa odotteluun tai hänet saadaan hyväksymään asiaintila ja agendansa umpikuja. Tätä keinoa voidaan käyttää universaalisti lähes missä tahansa tilanteessa.

Kokonaan toinen asia on, että politiikassa tehdään usein päätöksiä liian myöhään silloinkin, kun poliitikot yrittävät tehdä niitä riittävän ajoissa. Tämä johtuu siitä, että päätöksenteko kokonaisuudessaan vie aina aikaa. Mitä suurempi ongelma, sitä enemmän sitä koskeviin selvitys- ja valmistelutöihin kuluu aikaa. Mitä enemmän aikaa selvitystöihin käytetään, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ongelmat ovat jo muuttuneet siinä vaiheessa kun päätöksiä tehdään.

g) Ehdotusta voi aina vastustaa  aikaisemman kokemuksen perusteella. Poliitikko voi sanoa, että aikaisemmat kokemukset ovat olleet epäonnistuneita tai niitä ei ole riittävästi. Aikaisemmista kokemuksista valitaan sopivat omaa kantaa tukevat osat ja jätetään valitsematta sille vastakkaiset osat.

h) Poliitikko voi väittää, että aineelliset, teknologiset, oikeudelliset tms. ennakkoehdot asian ratkaisemiseksi eivät ole täyttyneet. Päätöstä on järjetöntä yrittää panna toimeen, koska resurssit ovat riittämättömät. Päätös on ennalta tuomittu epärealistiseksi ja  mahdottomaksi toteuttaa. Siispä sitä ei kannata tehdä.

i) Miltei aina voi sanoa kannattavansa asiaa sinänsä, mutta vastustavansa ehdotettua menettelytapaa. "Tämä ei ole oikea tapa ratkaista tätä asiaa."

j) Ehdotusta voidaan pitää liian kapea-alaisena. Ehdotukset eivät koskaan kata kaikkea, joten kaikki voidaan leimata liian kapea-alaiseksi. Ehdotusta voidaan vastustaa vaatimalla asiasta perusteellista kokonaisuudistusta, jota ei voida toteuttaa. Ehdotus tulee estetyksi. Ehdotusta voidaan vastustaa myös liian laaja-alaisena. Laaja-alaisiin kokonaisuudistuksiin liittyy yleensä monia erilaisia tekijöitä, joiden analysoiminen on hankalaa, joten sieltä löytyy runsaasti potentiaalisia keinoja, epäselvyyksiä ja puutteellisuuksia ehdotuksen pysäyttämiseen.

k) Vastassa olevan enemmistön voi hajottaa esittämällä äänestykseen uuden vaihtoehdon. Poliitikot voivat käyttää vanhaa hajota ja hallitse menetelmää. Poliitikot voivat muotoilla erilaisia vaihtoehtoja siten, että lopullisessa äänestyksessä on vastakkain heidän kantansa ja jokin enemmistön mielestä mahdoton ja vastenmielinen kanta. Päätöstilanne voidaan myös kuvata siten, että ainakin joidenkin vastustajien mieli muuttuu. Koulujen rahoitus saa väistyä eliitin uuden uljaan kansainvälisen kulttuurikeskuksen tieltä. Poliitikot ja byrokraatit voivat luovia lyhyen ja pitkän tähtäimen etuja hyväksikäyttämällä omiin pitkän tähtäimen tavoitteisiinsa. Ihmiset preferoivat useimmiten lyhyen tähtäimen etuja pitkän tähtäimen kustannuksella (kaikkien muiden tekijöiden pysyessä muuttumattomana ihmiset preferoivat aina lyhyen tähtäimen etua, 100 euroa tänään on parempi kuin 100 euroa vuoden päästä). Eu pyrkii pitkällä tähtäimellä koko Euroopan kattavaksi sosiaalivaltioksi ja rahojen, etujen ja oikeuksien jakajaksi. Kansalliset sosiaalivaltiot ovat Eu:n kilpailijoita, joten Eu:n on ensin hajotettava niitä. Eu lisää lainsäädännöllään taloudellista kilpailua, joka heikentää kansallisvaltioiden asemaa, alentaa niiden verotusta ja verotuloja, ja lisää yksityisiä kansainvälisiä vaihtoehtoja sosiaalivaltion tarjoamille palveluille. Monet oikeistolaiset ovat niin kiitollisia näistä Eu:n tuomista potentiaalisista lyhyen tähtäimen hinnan ja verojen alennuksista, että he ovat valmiita katsomaan läpi sormien Eu:n lukemattomien miljardien maksamista konkurssimaille ja suurpankeille, jättämään huomiotta tuhlailevan ja paisuvan Eu:n budjetin, ja kannattamaan Eu:n politiikkaa, joka johtaa lopulta kansallisvaltioita kalliimman, enemmän verottavan, rahoja epäoikeudenmukaisemmin jakavan, keskusjohtoisemman ja tuhlailevamman Eu:n sosiaalivaltion syntyyn.

l) Melkein aina voidaan vedota toteutusvaikeuksiin. Poliitikko voi pitää ehdotusta sinänsä kannatettavana, mutta silti vastustaa sitä siihen sisältyvien riskien ja ongelmien takia. Ongelmat voivat olla luonteeltaan teknisiä, taloudellisia, laillisia, moraalisia tai poliittisia.

m) Päätöksentekijöiden suunnitelmia voidaan sotkea, hidastaa, tukehduttaa tai estää antamalla liian paljon informaatiota, jolloin päätöksentekijät eivät pysty käsittelemään sitä tai käsittelemään sitä ajoissa tai he käsittelevät sitä väärin. Päätöksentekijöille voidaan antaa liian vähän ja/tai väärää informaatiota, jolloin he tekevät puutteellisia ja virheellisiä valmisteluja, jotka voidaan niiden perusteella torpedoida.

n) Ehdotusta voidaan vastustaa sillä perusteella, että sen esittäjä on henkilönä jollakin tavalla epäluotettava, huono, epäpätevä tai paha. Jos ehdotuksen esittäjä on konkurssin tehnyt yrittäjä, voidaan ehdottajan jokainen ehdotus ampua alas sillä perusteella, että hän ei osaa hoitaa edes omia asioitaan. Poliitikko voi sanoa: "En sano, että kansanedustaja X on hullu." Kaikille tulee mieleen, että poliitikko ajattelee X:n olevan hullu, mutta ei vain kohteliaisuussyistä sano sitä. X ei voi syyttää poliitikkoa kunnianloukkauksesta, vaikka sellainen tosiasiassa tapahtui. Henkilöön kohdistuvia hyökkäyksiä käytetään vaalikamppailuissa enemmän kuin asiakysymyksiä koskevissa poliittisissa kamppailuissa, mutta molemmissa ne voivat johtaa loan heittäjän toivomaan tulokseen. Henkilöön kohdistuvat hyökkäykset on ajoitettava oikein. Vaalikamppanjoissa henkilöihin kohdistuva likainen hyökkäys ajoitetaan usein vaalikamppailun loppuvaiheeseen. Likaisten syytösten totuudellisuutta ei ehditä selvittää ennen vaalipäivää, mutta aihetta koskeva keskustelu yleensä laskee syytösten kohteena olevan poliitikon suosiota.

o) Poliitikko voi ohjata kaikki ehdotuksesta käytävät keskustelut sivuraiteille. Politiikassa ei ole sivupolkuja, vaan melkein mikä tahansa aihe voidaan vetää mukaan keskusteluun. Melkein kaikki voidaan liittää kaikkeen. "Kyse ei ole työpaikoista, vaan luonnonsuojelusta." Poliitikko pyrkii siirtämään keskustelujen ja ehdotuksen painopistettä haluamaansa suuntaan, työllisyyspolitiikasta ympäristöpolitiikkaan.

p) Poliitikko voi vedota sellaisen ryhmän vastustukseen, jonka yhteistyön hän väittää olevan hankkeen menestyksellisen toteuttamisen kannalta välttämätöntä. "Helsinki ei voi tehdä asiassa mitään, koska Espoo ei suostu yhteistyöhön."

Jne.

*****

Historiallisesti eliitin ongelmana on ollut se, että vaikka eliitillä oli tavalla tai toisella hallinnassaan systeemi / yhteiskunta / valtio, heillä oli vain rajoitetusti keinoja yhteiskunnallisten vaihteluiden hallintaan. Kilpailevia eliittejä syntyi, joka saattoi johtaa pitkiin ja vaikeisiin sisällissotiin, ja vallankumouksiin tai vallan anastamisiin. Tyytymättömät kansalaiset saattoivat nousta aseelliseen tai yhteiskunnan toimintaa sabotoivaan tai estävään kapinaan, ja nostaa keskeltään kilpailevia johtajia. Kansalaiset saattoivat saada vallitsevan eliitin kilpailevista ja tyytymättömistä fraktioista itselleen uusia johtajia. Uskonnon, teknologian, talouden, koulutuksen, ajattelun, moraalin, poliittisen filosofian, ideologioiden jne. muutokset tai jakautumiset saattoivat uhata vallitsevan eliitin valtaa. Taudit, katovuodet, tulipalot, tulvat jne. luonnonkatastrofit tai katastrofit saattoivat saada aikaan suuria yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia. Jne. Tässä historiallisessa valossa demokratia näyttäytyi eliitille houkuttelevana keinona hallita kaikkia muutoksia, sulkea kaikki muutokset eliitin hallitseman systeemin sisälle, ja tehdä kaikista muutoksista eliitin määrittämissä rajoissa toimivia. Demokratia on eliitille keino pyrkiä varmistamaan oma pysyvyytensä riippumatta siitä mitä vaihteluita tai muutoksia yhteiskunnassa tapahtuu. Demokratia on keino hallita kaikkia syntyviä ja vaihtelevia enemmistöjä ja vähemmistöjä sekä kansalaisten että eliitin keskuudessa. Demokratia jakaa politiikan siten, että kaikki ryhmät ovat välillä enemmistöinä ja välillä vähemmistöinä asiasta riippuen. Ryhmien kannatukset ja vastustukset, onnistumiset ja epäonnistumiset, tyytyväisyydet ja tyytymättömyydet, edut/ hyödyt ja haittavaikutukset jne. fragmentoituvat. Ryhmien liittoutumat ovat ohimeneviä, vaihtelevia ja tilanteisiin tai asiakysymyksiin liittyviä. Enemmistönkin on vaikea vastustaa demokratiassa yhtenäisenä eliittiä, koska sen intressit, non-intressit ja anti-intressit ovat niin jakautuneita, sekoittuneita, sekavia, erilaisia ja vaihtelevia, eikä pysyvää enemmistöä ole edes olemassa, on vain vaihtelevia enemmistöjä tai enemmistökoalitioita tilanteesta ja demokraattisesti käsiteltävästä asiasta riippuen. Eliitti pelkää demokraattisessa systeemissä kaikkia ryhmiä, enemmistöjä tai vähemmistöjä, jotka pysyvästi, melkein kaikilla dimensioilla tai jollain merkittävällä dimensiolla (johon yleensä liittyy erottamattomasti monia muita dimensioita) erottautuvat omaksi ryhmäkseen. Niistä voi muodostua ryhmiä, joiden intressit eivät enää sekoitu ja vaihtele muiden ryhmien kanssa, vaan ne erottautuvat pysyvästi lähes kaikissa asioissa omalle lohkolleen. Sellainen ryhmä voi alkaa tavalla tai toisella uhata eliitin valtaa ja demokraattisen systeemin toimintaa. Vaihtelevia konsensuksia ja liittoutumia ei enää ehkä voi samalla tavalla muodostaa tilanteiden mukaan, ja uusi ryhmä voi alkaa omalla ehdottomalla ja aina samaan suuntaan vievällä linjallaan dominoimaan yhä enemmän muuta eliittiä. Lisäksi uuden ryhmän politiikka ei välttämättä sovi yhteen eliitin poliittis-taloudellisten järjestelyjen kanssa, ja aiheuttaa niihin häiriöitä, esteitä ja muutoksia.

Sanotaan, että kuvitteellinen suomalainen ryhmä X ilmoittaa menevänsä naimisiin vain suomalaisten kanssa, noudattavansa omaa uskontoaan ja kulttuuriaan, ja asuvansa omilla alueillaan ja omissa yhteisöissään erillään muista. X on rauhanomainen ryhmä, ja työskentelee omissä yrityksissään. Eliitille on samantekevää ja merkityksetöntä, että suomalaiset menevät naimisiin vain toistensa kanssa, noudattavat omaa uskontoaan ja kulttuuriaan, jne., mutta eliitti pelkää, että ryhmästä X muodostuu erillinen ja demokratian fragmentoitumiseen yhteensopimaton ryhmä. Jos ryhmä X on täysin epäpoliittinen, eliitti jättää sen pääasiassa omiin oloihinsa, mutta käsittelee sitä silloin tällöin useimmiten vaihtelevassa määrin negatiiviseen sävyyn kirjoituksissaan tms. Eliitti suhtautuu ryhmään X epäluuloisesti potentiaalisena poliittisena ryhmänä ja tarkkailee sitä siksi negatiiviseen sävyyn. Jos ryhmä X on avoimen poliittinen ja riittävän suuri, jotta sillä on selkeitä poliittisia vaikutuksia, eliitti kokee sen uhkaavan omaa valtaansa. Eliitti demonisoi ryhmää X (eli levittää erittäin negatiivisia valheita ryhmästä X), pyrkii estämään ja vaikeuttamaan sen toimintaa kaikin keinoin, esittää sille vaatimuksia ja uhkavaatimuksia, painostaa sitä, pyrkii käyttämään lakia sitä vastaan, jne. Eliitti demonisoi ryhmän X sisäavioliittoja, omaa erillistä uskontoa ja kulttuuria, jne itsessään pahoina, pahuutena ja huonoina, ja tietämättömät kansalaiset useimmiten uskovat eliitin puheita, vaikka eivät osaa perustella järkevästi miksi ne ovat pahoja ja huonoja. Eliitti käyttää demonisointiin hyökkäyssanoja, joihin ihmiset on koulutettu ja ehdollistettu reagoimaan voimakkaan negatiivisilla tunteilla ja minimaalisella ajattelulla. Eliitti ei kerro todellista syytä demonisointiinsa; pelkoa valta-asemansa menettämisestä tai vähenemisestä.

Ylläolevassa kuvatut tekijät ovat tärkeitä osasyitä siihen, miksi eliitti juhlii ja edistää politiikassa ja mediassa maahanmuuttoa, maahanmuuttajia, seka-avioliittoja, kulttuurien sekoittumista ja kulttuurien kirjoa, uskontojen tilkkutäkkiä, sekavista massoista koostuvia suuria kaupunkeja, jne. Ei sen takia, että niissä olisi itsessään eliitille mitään arvostettavaa tai tärkeää, vaan sen takia, että ne tukevat eliitin valtaa. Kun Neuvostoliitto romahti, suomalainen vasemmistolainen eliitti pelkäsi sisäisissä keskusteluissaan sitä, että vapautettuna Neuvostoliiton poliittisista kahleista suomalaiset yhdistävät poliittisen voimansa suureksi oikeistolaiseksi tai nationalistiseksi puolueeksi tai liikkeeksi, joka syrjäyttää vasemmistolaiset vallasta. Suomi oli etnisesti ja kulttuurillisesti homogeeninen ja ihmisten välillä vallitsi laaja yhteisymmärrys monista asioista, joten laaja kansallinen poliittinen voima olisi periaatteessa ollut suhteellisen helppoa muodostaa. Osaltaan tämän takia vasemmistolainen eliitti käynnisti yhdessä opportunististen oikeistolaisten kanssa maahanmuuton, jolla suomalaisten yhtenäisyyttä ja poliittista potentiaalia hajotetaan.  Maahanmuutto on suurelta osin demokratian tuote, eliitin maladaptiivinen keino edistää demokraattisen systeemin poliittista fragmentoituneisuutta kaikissa yhteiskunnallisissa dimensioissa ja hankkia uusia poliittis-taloudellisia asiakkaita, äänestäjiä ja ihmisresursseja (mm. halpatyövoimaa).

Demokratia on eliitin keino tai tavoite yhdistää kaikki kansalaisten toiveet, pyrkimykset, kannatukset, vastustukset, edut, jne., toisin sanoen kaiken kansalaisten poliittisen toiminnan ja ajattelun eliitin kautta byrokratiaan. Mitä tahansa vaihteluita kansalaisten politiikassa tapahtuu, se pitää aina yllä, tukee, kasvattaa ja vahvistaa demokraattista systeemiä, sen eliittiä ja eliitin johtamaa byrokratiaa. Siten äänestäjät äänestävät todellisuudessa säätöjä byrokratioihin, ja niiden kansalaisille järjestämiin etuihin ja velvollisuuksiin. Osa eliitistä, poliitikot, kilpailee demokratiassa suhteellisen rauhanomaisin keinoin ja ennustettavin säännöin. Vaaleissa hävinneet poliitikot eivät häviä paljoa, he vain istuvat vähän aikaa mukavissa olosuhteissa oppositiossa, heillä on suunnilleen samat palkat ja edut kuin hallituspuolueiden jäsenillä, ja he todennäköisesti pääsevät seuraavien tai sitä seuraavien vaalien jälkeen taas hallituskoalitioon. Jotkut yksittäiset poliitikot putoavat pois eduskunnasta, mutta ammattipoliitikot harvoin menettävät paikkaansa. Kaikille eduskunnasta pudonneille poliitikoille annetaan heidän halutessaan välittömästi hyvä eläke, jonka varassa he voivat elää loppuelämänsä. Usein entisille poliitikoille annetaan poliittisen uran jälkeen rahakkaita palkintovirkoja. Tämä on helpompaa kuin vanhoina aikoina, jolloin valtansa menettäneet tai hävinneet eliitin jäsenet saattoivat menettää päänsä teloituksessa, tai kuolla sodassa tai vallankumouksessa. Kansalaiset äänestävät vain pienestä osasta eliittiä, eliitin edustajista, poliitikoista. Poliitikot kilpailevat (suurimmalta osin näennäisesti, kts. osa 2), jotta muun eliitin ei tarvitse. Suurin osa muusta eliitistä saa olla rauhassa viroissaan, jotka kestävät usein läpi koko elämän. Eliitti kouluttaa uudet sukupolvet oman ideologiansa mukaisesti ja rekrytoi suurimman osan lahjakkaista henkilöistä palvelukseensa. Yhteiskunta on järjestetty siten, että lahjakkailla henkilöillä on suhteellisen vähän mahdollisuuksia edetä elämässään eliitin piirien ulkopuolella. Kokonaisuutena demokratia on siten systeemi, jolla eliitti minimoi sisäisen ja ulkoisen kilpailun, tekee siitä rauhanomaista ja ennustettavaa, ja pyrkii tekemään eliitin asemasta pysyvän ja vaihteluja kestävän.

*****

Palaan hetkeksi edellisessä osassa käsiteltyihin demokratian kollektiivisiin laumoihin. Laumojen synnyn yhtenä tärkeänä ennakkoehtona on se, että ihmiset ovat suhteellisen tietämättömiä ympäröivästä yhteiskunnasta. Pitkälle vietyyn erikoistumiseen ja fragmentoitumiseen perustuva nykyinen yhteiskunta tekee kaikista ihmisistä tietämättömiä. Ihmiset ymmärtävät useimmiten hyvin oman työ- ja elämismaailmafragmenttinsa (life world) yhteiskunnasta, mutta vähän muista yhteiskunnan fragmenteista ja yhteiskunnan kokonaistoiminnasta. Ihmisillä on luontaisena taipumuksena kopioida sitä mitä muut ihmiset tekevät ympärillä ja kuunnella, uskoa ja totella auktoriteetteja. Kun ihmiset ovat tietämättömiä ja epävarmoja, nämä taipumukset voimistuvat. Media luo ihmisille kuvitteellisen lauman ympärille ja tarjoaa auktoriteetit, ja ihmiset tarttuvat niihin fragmentoituneessa yhteiskunnassa erityisen herkästi. Ekonomisteilla on etulyöntiasema muihin ihmisiin verrattuna koko yhteiskunnan ymmärtämisessä, koska yhteiskunnan toiminta on järjestetty taloudellisilla periaatteilla ja laskennalla. Mutta ekonomistien lähdeaineistona käyttämät tilastot ovat useimmiten puutteellisia tai virheellisiä valikointeja ja yksinkertaistuksia taloudellisesta ja muusta todellisuudesta. Ekonomisteilla ei ole pääsyä ihmisten preferenssijärjestyksiin, niiden vaihteluihin eri tilanteissa ja eri aikoina, ja niiden yhteisvaikutuksiin, jotka olisi välttämätöntä tietää taloutta analysoitaessa, toimenpiteitä suunniteltaessa ja toimenpiteiden vaikutuksia ennustettaessa. Ekonomistit eivät pysty ennustamaan nykyisten tekijöiden vaikutusta tulevaisuudessa, eivätkä uusien tekijöiden, esim. teknologioiden, ilmestymistä ja vaikutusta tulevaisuudessa. Ekonomistien käyttämät kaavat ovat vallitsevaa todellisuutta yksinkertaistavia. Jne. Ekonomistit aiheuttavat monilla toimillaan suurta haittaa yhteiskunnalle, koska he saavat melkein minkä tahansa poliittisen toimenpiteen kuulostamaan kokonaisuuden kannalta rationaaliselta, täsmällisesti lasketulta ja hallitulta, sekä itselleen, että muille. Ekonomistit ovat demokraattisen valtion tärkeimpiä suunnittelijoita.

*****

Libertaarit sanovat olevansa alkuperäisiä ja aitoja liberaaleja, ja että nykyiset liberaalit puolueet (kaikki puolueet perussuomalaisia ja osittain kristillisiä lukuunottamatta) eivät ole liberaaleja. Sekä libertaarit että liberaalit hyväksyvät liberaalin poliittisen filosofian perusperiaatteet, joita ovat relativismi, omistusoikeudet (libertaarit paljon liberaaleja enemmän; libertaareille omistusoikeudet ovat muiden periaatteiden ja oikeuksien perustana) vapaus/valinta ja tasa-arvo (libertaareille tasa-arvo on mahdollisuuksien tasa-arvoa; liberaalien ideaali, jota ei koskaan täysin saavuteta on laaja-alainen ja kattava mahdollisuuksien ja lopputulosten tasa-arvo). Libertaarit vastustavat usein  demokratiaa sen synnyttämän suuren ja kasvavan byrokratian, redistribuution ja hyvä veli -kapitalismin takia. Liberaalit poliittiset periaatteet ja niiden yhteisvaikutus kuitenkin täsmäävät demokratian, sosiaalivaltion ja redistribuution kanssa enemmän ja paremmin kuin markkinatalouden ja omistusoikeuksien kanssa. Esitän seuraavassa lyhyesti ja esimerkinomaisesti kuvitteellisen keskustelun muodossa joitain niistä tavallisista argumenteista, joilla liberaalit kumoavat libertaarien omaisuusoikeudet libertaarien hyväksymien periaatteiden avulla (libertaari B; liberaali L):

B: Oikeus omaan kehoon, omaan toimintaan ja omalla työllä hankittuun omaisuuteen ovat ehdottomia ja loukkaamattomia.

L: Hyväksyt relativismin kaikessa muussa, mutta teet irrationaalisen ja epäloogisen poikkeuksen omaisuusoikeuksien kohdalla. Omistusoikeudet ovat relativistisia kuten kaikki muukin. Kollektiivi, valtio tai kansainvälinen byrokratia, voi rajoittaa omistusoikeuksia pohjimmiltaan suuremman voiman oikeutuksella, mutta myös monin erilaisin legitimaation, koulutuksen, intressienhallinnan ja suostuttelun keinoin. Relativistisessa maailmassa nämä ovat legitiimejä keinoja, ja niitä tarvitaan vakaan järjestelmän luomiseen. Kyse ei ole pelkästään teoriasta, vaan valtiot ovat jo luoneet reaalimaailmassa pitkäkestoisia ja onnistuneita suhteellisen vakaita järjestelmiä,  joissa omistusoikeuksia on rajoitettu ja säädelty.

B: Me kannatamme mahdollisuuksien tasa-arvoa siten, että kansalaisille ei saa asettaa esteitä tai rajoituksia tietojensa, taitojensa, kykyjensä ja elämäntilanteensa kehittämiselle.

L: Miksi te kannatatte noin valikoivaa ja rajoittunutta tasa-arvon määritelmää? Me kannatamme paljon täydellisempää ja laaja-alaisempaa tasa-arvoa, joka sopii paljon paremmin yhteen tasa-arvon filosofian kanssa. Me huolehdimme kansalaisten kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Kansalaisten itsensä ja elämäntilanteensa kehittäminen on rajoituksia enemmän kiinni siitä, että kansalaiset saavat tasa-arvoisesti valtion suomia resursseja ja mahdollisuuksia. Näiden resurssien ja mahdollisuuksien puute on estämistä ja epätasa-arvoisuutta. Me tasaamme redistribuutiolla kansalaisten elämäntilanteita lähemmäs toisiaan ja järjestämme paljon julkisia palveluja, jotta merkittävin tasa-arvo, lopputulosten tasa-arvo, toteutuisi mahdollisimman hyvin ja laajasti.

B: Valtion harjoittama kansalaisten toiminnan säätely ja rajoittaminen ja omaisuuden takavarikointi (verotus) rajoittaa kansalaisten valinnan mahdollisuuksia (vapautta) ja vähentää ihmisten tyytyväisyyttä, ja toimii siten liberaaleja periaatteita vastaan. Onnellisuus ja tyytyväisyys ovat yksilöiden tärkeimpiä tavoitteita liberalismissa.

L: Päinvastoin, me lisäämme kansalaisten valinnan mahdollisuuksia, ja siten vapautta. Jos me verotamme multimiljonääriä niin, että hän joutuu luopumaan toisen yksityisen suihkulentokoneen ostamisesta, ja ja'amme rahat köyhille ja keskituloisille kansalaisille, niin multimiljönäärin vähämerkityksellinen yksi valinta jää tekemättä. Toisen lentokoneen ostaminen on pelkkää pöyhkeilevää statustuhlausta. Muut kansalaiset tekevät niillä rahoilla lukemattomia paljon merkityksellisempiä valintoja. Monet niistä voivat muuttaa koko heidän elämänsä positiivisella tavalla tai pelastaa heidän elämänsä. Kansalaisten vapaus, turvallisuus, tyytyväisyys ja onnellisuus lisääntyy. Sitäpaitsi tutkimusten mukaan kansalaisten onnellisuus ja tyytyväisyys eivät lisäänny, eivätkä surullisuus ja muut negatiiviseksi koetut tunteet vähene 75 000 $ /vuosi ylittävillä tulonlisäyksillä. 75 000 dollaria ylittävillä tuloilla onnellisuus ja tyytyväisyys riippuu muista elämäntilanteista ja -sisällöistä, ei rahasta. Voisimme paremminkin pohtia sitä tarvitseeko kenenkään ansaita enempää kuin 75 000 dollaria vuodessa. Tässä on lyhyt tiivistelmä tutkimuksesta: 

htvtp://wws.princeton.edu/news/Income_Happiness/Happiness_Money_Summary.pdf

Jne.

Libertaareille on siten ristiriitaista ja omat tavoitteet mitätöivää nimittää itseään klassisiksi liberaaleiksi ja perustaa politiikkansa liberaaleille periaatteille. Klassisten liberaalien politiikka oli sellaista kuin libertaarit kuvailevat, mutta se johtui siitä, että klassiset liberaalit eivät ymmärtäneet mitä liberaaleista poliittisista periaatteista seuraa kun ne viedään loogisesti loppuun saakka ja toisaalta liberaalit periaatteet olivat lähinnä työkaluja spesifien tavoitteiden saavuttamisessa. Klassiset liberaalit sovelsivat liberaaleja periaatteita useimmiten vaillinaisesti ja rajoitetusti. On esim. helpompi saada muilta valtioilta ja/tai kansoilta apua ja tukea omille valtatavoitteille, jos julistaa universaalia vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, kuten Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumoukselliset tekivät, ts. sanoen julistavat selkokielellä: "Vaikka meillä ei ole juuri mitään yhteistä, suhtaudumme teihin julistuksissamme kuin veljiimme ja pidämme teitä yhtä hyvänä kuin meitä, tasa-arvoisina. Hyvä veli, auttakaa ja tukekaa meidän vallankumouksellisia tavoitteitamme." Liberaalien periaatteiden alkuperä on vuosisatojen takaisissa kansallisissa ja kansainvälisissä poliittis-diplomaattisissa manipuloinneissa ja valtataisteluissa.

*****

Ottaen huomioon liberaalin demokratian monet ongelmat, mitä demokratian korjaamiseksi voidaan tehdä? Ehkä ei mitään. Ehkä demokratia pitäisi korvata toisella systeemillä.  Mutta ongelmana liberaalissa systeemissä on se, että vain organisaatiot voivat hallita toisia organisaatioita. Miksi kansalaiset oikeastaan äänestävät turhia välikäsiä, poliitikkoja, eivätkä organisaatioita, todellisia äänestysten kohteita. Poliitikot katkaisevat äänestäjiltä suoran yhteyden siihen mitä äänestäminen käytännössä tarkoittaa. Poliitikkojen suojamuurin takana organisaatiot voivat muhia ja kasvaa vailla rajoja. Jos organisaatiot kilpailisivat vaaleissa siitä kuka pystyy tarjoamaan eniten tai parhainta vähimmällä hinnalla, edullisimmin, organisaatioiden kustannukset kansalaisille olisivat pienenevässä, eivät kasvavassa kierteessä. Vaaleihin kuuluisi se, että organisaatioiden kustannustarjoukset muutettaisiin suoraan maksettaviksi veroiksi, jolloin jokainen kansalainen tietäisi täsmälleen kuinka paljon hän joutuu maksamaan kuukaudessa ja vuodessa jostain organisaatiosta, jota hän äänestää. Kansalainen ei välttämättä äänestäisi aina edullisinta tarjousta, hän ottaisi organisaation tarjoaman paketin kokonaisuudessaan huomioon, laadun, luotettavuuden, palveluiden kirjon jne., mutta hinta olisi tärkeä ja aina esillä oleva tekijä. Vain työssäkäyville kansalaisille annettaisiin äänioikeus, jotta jokainen äänestäjä joutuu sisäistämään täysimääräisesti äänestämisensä seuraukset, eikä voi ulkoistaa kustannuksia ja haittoja muille. Veroprogressiota muutetaan lähemmäs tasaveroa, jotta kenelläkään ei ole liian suurta suhteellista insentiiviä kustannusten ja haittojen ulkoistamiseen suurimmille veroluokille tyyliin "Minunkin kustannukseni kyllä nousevat liikaa, mutta koska ylimmissä veroluokissa verot nousevat kaksi kertaa enemmän kuin minulla, voin äänestää tuota liian kallista vaihtoehtoa." Kansalaiset olisivat aluksi tietämättömiä siitä miten äänestää järkevästi organisaatiovaaleissa, mutta ajan myötä he oppisivat suhteellisen taitavaksi organisaatioiden tuntijoiksi. Koska kansalaiset ovat organisaatioiden valitsijoita ja säätäjiä äänestämisellään ja organisaatioiden palveluiden loppukäyttäjiä, taloudellinen kehä sulkeutuu. Kansalaiset vastaavat organisaatioiden toiminnasta, palveluista ja kustannuksista suunnilleen samalla tavalla kuin omasta taloudestaan, jolloin taloudenpito muuttuu paljon järkevämmäksi kuin nykyisessä demokratiassa, jossa kansalaiset "hoitavat" valtion taloutta kilpailemalla siitä kuka esittää suurimpia ja epärealistisimpia vaatimuksia. Organisaatiovaalien toteutukseen liittyy monia käytännön ongelmia (esim. organisaatioita on paljon; kansalaisten on vaikea arvioida monien organisaatioiden hyödyllisyyttä tai tarpeellisuutta vaaleissa; organisaatioiden palvelut ja toiminnot voivat olla monille liian vaikeita ymmärrettäviksi; yhteistyötä tekevien organisaatioiden kuluja voi olla vaikea erottaa toisistaan; on epäselvää minkälainen olisi kilpailevien julkisten ja yksityisten -organisaatioiden taloudellinen ekosysteemi; suuret organisaatiot hajoaisivat todennäköisesti pienemmiksi, joka on hyvä asia, mutta sitten organisaatioiden määrä kasvaisi entisestään ja niistä olisi vaikeampi äänestää yhtenäisesti; jne.). Esitän kuitenkin organisaatiovaalin ideana, jota voidaan vapaasti lainata ja kehittää edelleen. Jokaisella valtiollisella systeemillä on rajoitetusti elinaikaa. Niillä on syntymän, kukoistuksen, tasanteiden, rappeutumisen ja hitaan kuoleman vaiheita elinkaaressaan.  Meidän täytyy varautua myös siihen, että liberaali demokratia korvataan tai korvautuu aikanaan toisella systeemillä. On suotavaa pohtia etukäteen niitä vaihtoehtoja, jotka korvaavat liberaalin demokratian.

8 kommenttia:

Valkea kirjoitti...

http://www.youtube.com/watch?v=N4V89Na3gbA

Valkea kirjoitti...

Tätä kirjoitettaessa teksti on raakaversio. Oikoluen tekstin jossain vaiheessa.

Valkea kirjoitti...

Edit on suhteellisen runsasta hiontaa, muutoksia ja korjauksia, ja monia pieniä lisäyksiä erityisesti kirjoituksen jälkimmäiseen puoliskoon.

vieras kirjoitti...

Onko vallanpitäjiä ja poliitikkoja vain demokratioissa? Onko politiikkaa vain demokartioissa? Kai perintömonarkki ja säädyt olivat vallanpitäjiä? Harjoittiko Venäjän tai Kiinan keisari mitään politiikkaa aikaisempina vuosisatoina? Tai muinaisen Egyptin faarao tai Persian kuningas? Hallintojärjestelmiä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Government

Oletko lukenut Niccolo Macchiavellin kuuluisan Ruhtinas-kirjan? Kirjassa on kohta jossa hän arvioi missä määrin ruhtinaan on pidettävä lupauksensa. Tuolloin ei ollut demokratiaa siten kuin se nykyään käsitettään. Voiko tuosta kirjasta kuitenkin tehdä havaintoja ja johtopäätöksiä jotka liittyvät näihin demokratiaa käsitteleviin juttuihisi? Ruhtinas-kirja käsittelee vallanhankkimista, vallankäyttöä ja vallassa pysymistä.

Muistatko kun töllöstä näkyi joskus sarja Kyllä herra ministeri/pääministeri? Siinä näkyi miten virkamies voi pyöritellä poliitikkoa pikkusormensa ympärillä miten tahtoo.

Virkamies on kuin politiikko jota ei olla valittu vaaleilla. Virkamies on kuitenkin todellinen vallankäyttäjä koska virkamiehiä on kaikissa kolmijako-opin kolmessa osassa: lainsäätämisvalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Virkamiehet täyttävät omaa valtaansa kaikissa noissa. Yrjöperskeles osaa varmaan kertoa lisää virkamiestoiminnasta.

Jos virkamies on saman ideologian tai katsantokannan kuin vallassa oleva poliitikko niin hän voi toteuttaa tavoitteitaan paremmin. Mutta jos virkamiehen kannattama ideolgia on eri niin virkamies voi torpedoida ja jarruttaa sen verran kuin voi lain kirjaimen ja hengen mukaan tehdä. Vallassa olevilla puolueilla on aina pyrkimys nimittää virkamiehiä jotka jakavat saman ideologian/katsantokannan kuin he.

Jos haluaa että virkamies ei pyöritä vallanpitäjää niinkuin huvittaa niin silloin vallanpitäjällä on oltava tietynlaisia ominaisuuksia. Vallanpitäjän on parasta olla päättäväinen, lujaluonteinen, voimakastahtoinen, vuorvaikutusaitoinen, ovela, omata hyvä pelisilmä ja tilannetaju, olla tietoinen vallastaan ja valtaoikeuksistaan, sekä olla ennen kaikkea vallankäyttöhaluinen ja vallankäyttövalmis. Lisäksi on tärkeää että poliitikko tietää riittävästi siitä hallinnonalasta jonka kanssa on tekemisissä ja että kykenee hankkimaan lisätietoja.

Ilmeisesti organisaatiovaali tarkoittaisi virkamiesvaaleja, virkamiehet valittaisiin vaaleilla?

Tuo mitä mainitsit veroista, tarkoittaako se korvamerkittyjä veroja? Kun jonkun täytyy maksaa tietty prosenttiosuus veroja, niin hän saisi valita sen miten hänen maksama verosumma jakautuu budjetin pää. Hän saisi valita mihin sektoriin pistää rahaa ja mihin ei. Jos kaikkiin sektoreihin pitää pistää yhtään rahaa, niin joihinkin hän laittaisi enemmän ja toisiin vähemmän. Minä laittaisin esim. ulkomaantiedusteluun ja kotimaassa tapahtuvaan vastavakoiluun enemmän kuin kehitysapuun tai maahanmuuttajille annettuihin sosiaalitukiin ja julkisiin palveluihin. Jotain tämän tapaista?

Joskus törmäsin ehdotukseen että verot tai osa veroista tulisi korvata pakkosäästämismaksuilla joilla kustannetaan palveluja. Pakkosäästämismaksut olisivat korvamerkittyjä eikä niitä saisi käyttää muuhun kuin siihen mihin ne on tarkoitettu, esim. koulu, terveyspalvelut tms.

Valkea kirjoitti...

Vieras,

kommentissasi on tärkeitä huomioita.

Politiikkaa on kaikissa ihmisen yhteiskunnissa, sitä ei voi välttää, eikä siihen ole tarvettakaan. Ihmisten täytyy vähimmilläänkin koordinoida toimintaansa sääntöjen avulla, ja niistä neuvotteleminen ja päättäminen on politiikkaa. Kyse on paremminkin siitä kuinka paljon politiikkaa yhteiskunnassa tulisi olla. Nyt politiikkaa ja piilopolitiikkaa (byrokratioiden politiikka suurelta osin) on liian paljon.

Olen lukenut Ruhtinaan. Ruhtinaan suurin ero nykyaikaiseen vallankäyttöön on se, että ruhtinas keskittyy pääasiassa alueen eli valtakunnan saamiseen ja pitämiseen itsellään. Ruhtinas luovii eliittien välisissä valtataisteluissa ja kansan yleisissä mielialoissa. Populaatio on ruhtinaalle melko huonosti tunnettu entiteetti, ei kuitenkaan aivan taloustieteestä tuttu black box. Nykyiset vallankäyttäjät pyrkivät tuntemaan populaation mahdollisimman hyvin, ja he kilpailevat siitä, kuka pääsee säätelemään populaatiota ja millä tavalla.

Ministerit ovat täysin riippuvaisia siitä informaatiosta, jonka virkamiehet heille antavat. Virkamiehet valmistelevat niitä asioita, joista ministerit päättävät. Virkamiehet tuntevat aina oman alansa paremmin kuin saman alan ministeri, ja he voivat muokata ja valikoida antamaansa informaatiota niin, että se suosii virkamiesten oman byrokratian etuja. Usein käykin niin, että vaikka periaatteessa komentoketjun käskyjen kuuluisi mennä ministeriltä virkamiehille, ne menevät todellisuudessa toiseen suuntaan, eli virkamiehiltä ministerille. Vain voimakastahtoinen ja erittäin asiantunteva ministeri pystyy säilyttämään komentoketjun sellaisena kuin sen periaatteessa pitäisi olla (melko harva ministeri on tällainen). Nykytilanteessa byrokratia johtaa pitkälti hallitusta ja muuta poliittista eliittiä.

Ehdotuksessani äänestettäisiin epäsuorasti virkamiehistä, koska organisaatiot koostuvat virkamiehistä. Mutta yksittäisten virkamiesten vaaleille ei ole mitään periaatteellisia esteitä; äänestetäänhän esim. monin paikoin USA:ssa sheriffeistä, jotka ovat poliisien johtajia ja siten virkamiehiä.

Suhtaudun hiukan epäillen siihen, että kansalaiset saisivat vaaleissa korvamerkitä maksamansa verorahat. Keskimääräiset kansalaiset eivät ole raketti-insinöörejä, ja toimivat pitkälti voimakkaimpien tunteidensa ohjaamina. Ei tarvitse paljon liioitella, jos sanoo, että korvamerkityillä rahoilla ihmiset laittaisivat lähes kaikki verorahat sairaanhoitoon, kouluihin, päiväkoteihin, työttömyysturvaan, eläkkeisiin ja poliisiin, muille sektoreille ei jäisi paljon mitään. Kansalaisille ei tule mieleen, että sellaisille elintärkeille systeemeille, joilla ohjataan laivojen navigointia tai liikenteen kulkua tms. pitäisi osoittaa rahaa, koska ne eivät herätä mitään tunteita, ainakaan ennenkuin meri- ja autoliikenne joutuu kaaokseen ja tapahtuu paljon onnettomuuksia, kun liikenteenohjauksesta ei ole huolehdittu. Sellaiset asiat täytyy kuitenkin joka tapauksessa hoitaa. Kansalaiset ovat kykyjensä äärirajoilla jo siinä, että he äänestävät vaaleissa valmiiksi annetuista sektoreista sopivimmaksi katsomaansa kilpailevaa organisaatiota, parasta organisaation tarjousta. Olisi parempi äänestää yksittäisillä sitovilla kansanäänestyksillä sellaisista alueista, jotka eivät ole välttämättömiä, esim. halutaanko lisää maahanmuuttoa vai ei.

vieras kirjoitti...

Suomalaisen politiikan eräs piirre on se että edustuksellinen demokratia on johtanut puoluevaltaan ja puoluekuriin. Enemmistöparlamentarismin ja siihen pohjaavan hallitusvetoisuuden aikana eduskunta on käytännössä hallituksen kumileimasin jolla hallitus voi hyväksyttää mitä vain. Puoluekuri ja ryhmäpäätökset ovat keino toteuttaa tuota. Kansanedustaja ei ole kansanedustaja vaan puolueenedustaja. Puolukuri on kuitenkin lainvastaista kun lain mukaan "Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset".

Tätä ongelmaa paikata sillä että käytössä olisi suljetut lippuäänestykset jolloin kukaan ei tietäisi miten toinen on äänestänyt. Näin siis olisi sekä istuntosalissa että valiokunnissa.

Toinen millä voisi paikata on se että eduskunnassa olisi ylähuone. Kaikki alahuoneen hyväksymät asiat tulisi viedä ylähuoneeseen. Jos ylähuone ei hyväksy, niin asia palautuisi alahuoneeseen. Jos ylähuone hyväksyy, asia menee vielä presidentin pöydälle. Jos presidentti ei allekirjoita, niin asia palautuu alahuoneeseen. Jos presidentti allekirjoittaa, niin sitten se on astunut voimaan.

Ehkä pitäisi sittenkin olla vahva presidentti jolla olisi ne valtaoikeudet jotka sillä oli 1919 perustuslain mukaan. Tällöin presidentti pitäisi valita mieluiten valitsijamiesvaalien kautta. Suomessa kansa on aina tykännyt siitä jos presidentti nuhtelee ja kurittaa hallitusta ja eduskuntaa. Urho Kekkonen harrasti tuotakin.

Voisi olla sekin että oikeus tehdä lakiesityksiä olisi vain eduskunnalla. Jos hallitus ei saisi tehdä lakiesityksiä, se olisi aidosti vain toimeenpanovallan käyttäjä ja yleishallinnollisten ja juoksevien asioiden hoitaja. USA:ssa taitaa olla niin että lakiesityksiä voi tehdä kongressin molemmat kamarit. Lakiesitysten täytyy saada kummankin kamarin hyväksyntä ennen kuin se menee presidentin pöydälle.

Kun mainitsin edellisessä viestissä ominaisuuksia, joita politiikolla tulisi olla, niiden joukosta puuttui menettelytapaosaaminen. Hommaforumin nimimerkki Ulkopuolinen on maininnut että jos haluaa vaikuttaa, on hallittava menettelytavat. Ei siis riitä asiaosaaminen eikä poliitikolle tarpeelliset henkilökohtaiset ominaisuudet. Hän tarkoittaa menettelytapaominaisuuksilla taitoa hallita se missä päätöksiä tehdään ja millä tavalla päätöksiä tehdään. Mitä asiota otetaan valmisteluun, käsittelyvaiheisiin ja päätöksentekotilanteisiin, miten vaikutetaan siihen mitä otetaan valmisteluun, miten vaikutetaan valmisteluun, ja miten vaikutetaan päätöksentekotilaneissa. Miten saadaan kannatusta omille ehdotuksille, miten luodaan suhdeverkostot eri suuntiin jota pitkin viedään ja vastaanotetaan tietoja.

En käsittele Urho Kekkosta siinä mielessä olisinko aikonaan kannattanut vai vastustanut häntä tai että oliko hän hyvä vai huono pressa. Nyt kysyn vain sinun arviota siitä miten hyvin Kekkonen täytti yllä tässä ja edellisissä viesteissä mainitut vallanpitäjän ominaisuudet, oliko hän Ruhtinas-kirjan mukainen vallankäyttäjä, oliko hän voimakastahtoinen ja asiantunteva, ja ennen kaikkea pitikö hän virkamiesbyrokratian kurissa?

Valkea kirjoitti...

Vieras,

ideaalitilanteessa hyvän moraalin omaava, tarpeeksi voimakastahtoinen ja riittävillä valtaoikeuksilla varustettu presidentti voi toimia byrokratian vastapainona. Ongelmana on se, että tämä on käytännössä aina väliaikaista. Presidentillä ei ole mitään inherenttiä syytä vastustaa byrokratian paisumista, mutta hänellä on inherentti syy puoltaa sitä. Mitä suuremmaksi byrokratia kasvaa, sitä suurempaa organisaatiojoukkoa presidentti johtaa ja sitä suurempaa valtaa presidentti käyttää.

Ainoat, joilla voi ainakin periaatteessa olla kestävä syy toimia byrokratian vastapainona ovat kansalaiset, jotka kustantavat byrokratioiden toiminnan. Heidän pysyvissä intresseissään on se, että byrokratia on mahdollisimman edullinen suhteessa tuotettuihin palveluihin (On eri asia pääseekö tämä intressi toteutumaan kunnolla poliittisesti). Tätä mutkistaa se, että niin monet ovat itse byrokratioiden palveluksessa, jolloin säästäväisyysmotiivi heikkenee (mutta ei koskaan täysin katoa). Byrokraatti voi toivoa omalle byrokratialleen runsaita varoja, mutta byrokraatin joutuessa kustantamaan muiden byrokratioiden kustannuksia verojen maksulla, byrokraatilla pitäisi periaatteessa olla motiivi säästäväisyyteen. Jos byrokraatti tavoittelee maksimaalista valtaa kaikille byrokratioille, ja/tai on liittoutunut ja verkostoitunut laajasti muiden byrokratioiden toimijoiden kanssa, säästäväisyysmotiivi heikkenee tai katoaa.

Kekkonen toimi joissain suhteissa byrokratian vastapainona, mutta ei säästäväisyyden osalta, päinvastoin lisäsi byrokratiaa ja byrokraattista kuluttamista.

Valkea kirjoitti...

Lisäys,

kansanedustajien salaista äänestystä ei voi toteuttaa sen takia, että kansalaiset eivät sitä käytettäessä tiedä miten kansanedustajat ovat toimineet/ äänestäneet tehtävässään, eivätkä voi siten laittaa kansanedustajia vastuuseen toimistaan tai palkita heitä.

Sivun näyttöjä yhteensä

Lukijat

Blogiarkisto