Hiljaista Pohdintaa

Hiljaista Pohdintaa

perjantai 7. marraskuuta 2014

Ihmishirviöt (edit)

Tarinoiden hirviöillä ja hirviötarinoilla on mm. seuraavia ominaisuuksia:

Hirviöt ovat useimmiten äärimmäisiä ja harvinaisia. Niissä yhdistyy mahdoton ja kielletty, joka kaikesta huolimatta materialisoituu. Hirviöt rikkovat ja kumoavat ihmisten lakeja ja luonnonlakeja. Ne ovat joko tahallisen, tahdottoman tai luonnollisen pahoja ja vahingollisia. Hirviöt keskittyvät omien impulssiensa, intohimojensa ja vaistojensa toteuttamiseen, ja jos niillä on tietoisuus, ne saavat usein sadistista tyydytystä ihmisten kärsimyksistä ja kuolemasta. Hirviöt ovat laillisen järjestyksen ulkopuolella ja niitä ei useimmiten pystytä integroimaan yhteiskuntaan, tai niitä ei haluta integroida. Hirviöt eivät ole yhteiskunnan hallinnassa, eivätkä sopeudu sen sääntöihin. Hirviöiden käytöstä ei usein pystytä ohjaamaan hyvään suuntaan opettamalla, rangaistuksilla, kielloilla, normaalilla lainvalvonnalla, moraalisilla vetoomuksilla tms. Ihmiset voivat useimmiten vapaasti tappaa hirviön tai heillä on siihen suoranainen velvollisuus. Joidenkin hirviöiden kanssa pystytään kommunikoimaan; toiset hirviöt pystyvät kommunikoimaan, mutta pysyvät tahallaan mykkinä tai erittäin vähäpuheisina; ja jotkut hirviöt eivät kykene kommunikoimaan ollenkaan. Hirviöt ovat usein olemukseltaan tai ominaisuuksiltaan sekoituksia: elävää ja kuollutta; eläimen ruumista ja ihmisen kehoa; älykkyyttä, sivistyneisyyttä ja hienovaraisuutta, ja alkukantaista ja vaistomaista eläimellistä brutaaliutta; suurta kokoa, mutta viehtymystä pieneen; ikuista elämää ja riuduttavaa sairautta; kyvyttömyyttä ja haluttomuutta syödä mitään, mutta loppumatonta verenjanoa; kahden kehon sekoituksia, kaksipäisiä, neljäkätisiä, kolmijalkaisia tms; mielen tyhjyyttä, mutta silti suurta pahuutta; viettelevyyttä ja luotaantyöntävyyttä; kehon epämuodostuneisuutta, mutta mielen loukattua ja surullista kauneutta; kaikkien kielten osaamista, mutta kiinnostusta vain ihmisten houkuttelemiseen luokseen ja sitten syömiseen; jne. Toisaalta hirviöiltä usein myös puuttuu jotain; tai niiden olemuksessa on jotain pientä tai surkastunutta, tai suhteettoman suurta; tai niiden olemuksessa jotain on liikaa tai liian vähän; tai jokin niiden olemuksessa on väärin tai vääristynyttä, esim: niiltä voi puuttua kasvot; niiden pää voi olla pieni tai puuttua kokonaan; niillä voi olla vain yksi silmä; niiden huulet voivat olla suuret, mutta suu on pieni; niiden jalkaterät voivat osoittaa väärään suuntaan; niillä voi olla suhteettoman suuret korvat; niillä voi olla vain yksi iso jalka; ne voivat olla karvoitettuja koko keholtaan, myös kasvoiltaan; niiden sormet ja varpaat voivat olla kasvaneet yhteen; jne.

Hirviöt tappavat usein ihmisiä. Ne rikkovat usein syömiseen ja seksiin liittyviä kieltoja ja tabuja. Hirviöt esim. syövät ja raiskaavat ihmisiä, ja harjoittavat insestistä seksiä. Hirviöt ovat usein yllättäviä tai vaanivia, ja ne voivat lymyillä piilopaikoissaan silloin kun eivät ole aiheuttamassa tuhoa. Ne rikkovat yhteiskunnallista järjestystä usein jo pelkällä olemassaolollaan ja olemuksellaan. Hirviöiden asuinpaikat ovat usein vanhoja, ränsistyneitä, kolkkoja ja epäjärjestyksessä. Ne voivat olla esimerkiksi vanhoja linnoja, jonne on kertynyt vuosisatojen kuluessa paljon pahaa, esim. ilkeitä ja kiusanhenkisiä haamuja. Hirviön asuinpaikka voi olla ulkopuolisille vaarallinen; siellä voi olla syviä kuiluja, joihin voi pudota lattian läpi; raskaat kivikatot voivat romahtaa ohikulkijan päälle; kävelijän käsi tai jalka voi jäädä seinään tai lattiaan loukkuun, niin että hän ei pääse pois; ovet voivat sulkeutua niin, että huoneista ei pääse pois; käytäviin tai huoneisiin on asennettu ansoja; tms. Myös sää hirviön asuinpaikan ympärillä on usein synkkä, myrskyinen ja salamoiva, etenkin jos ulkopuoliset tulevat sinne. Voidaan sanoa hirviön asuinpaikka ja sen ympärillä oleva sää ovat symbolisia hirviön kopioita tai projektioita, olemukseltaan hirviöitä nekin.  Hirviöt voivat olla luonnostaan syntyneitä; pahojen voimien aikaansaamia; psykologisen, taloudellisen ja/tai moraalisen korruption synnyttämiä; tai ihmisten virheellisten tai pahojen toimien tai pyrkimysten tuotteita. Hirviöihin suhtaudutaan joko kuin viholliseen, joka pyritään surmaamaan tai nujertamaan ja alistamaan, tai sitten niihin suhtaudutaan etäältä inhoten, säälien, peläten ja/tai karttaen. Hirviöillä on usein superominaisuuksia: ne voivat olla erittäin voimakkaita; niillä voi olla maagisia, vietteleviä tai lumoavia kykyjä; ne voivat puhaltaa tulta; ne voivat olla erittäin suuria; niiden luonne voi koostua pelkästä pahuudesta tai aggressiivisuudesta; niitä voi olla vaikeaa tai mahdotonta tappaa; niillä voi olla kyky tartuttaa ihmisiä pahuudella samalla lailla kuin helposti tarttuvalla sairaudella; ne voivat olla erittäin älykkäitä; ne voivat olla kuolleista heränneitä; ne voivat olla poikkeuksellisen kykeneviä valloittamaan maailman pahan vallan alle; ne voivat olla pitkäikäisiä tai ikuisia; ne voivat olla poikkeuksellisen raakoja ja sadistisia; jne.  Usein hirviöiden esikuvina olevien ihmisten tai olentojen kaikkia pieniä poikkeavuuksia, epäsäännöllisyyksiä ja epänormaaliutta liioitellaan ja suurennellaan, ja siitä syntyy hirviö. Usein liioittelun ja suurentelun motiivina ovat pelot, jonkinasteinen paranoia, epävarmuudet, ahdistukset, stressi, pakkomielteet, tietämättömyys tms., tai sitten tarve pelotella, manipuloida, hallita tai viihdyttää muita ihmisiä, aikuisia ja/tai lapsia. Hirviö voi syntyä myös spontaanisti aikuisen tai lapsen painajaisissa tai mielikuvituksessa.

Usein hirviö kätkeytyy pinnallisen normaaliuden, tavallisuuden ja ystävällisyyden alle, valmiina milloin tahansa tulemaan esiin koko kauheudessaan. Riittävän etäältä ja turvallisen matkan päästä katsottuna hirviön olemus ja toiminta usein kiehtovat ihmisten mieliä. Hirviöiden äärimmäisyys, poikkeuksellisuus, erikoisuus ja vaarallisuus kiinnostaa ihmisiä. Ihmiset tuntevat usein samanaikaisesti halua lähestyä hirviötä, tutkia sitä, tietää siitä enemmän, ymmärtää sen toimintaa ja motiiveja, ennustaa sen käyttäytymistä ja jopa hallita sitä, ja toisaalta paeta hirviötä, pysyä kaukana siitä ja suojella itseään hirviöltä. Ihmisillä on tarve luoda hirviöön jonkinlainen ennustettavuutta ja turvallisuutta luova etäinen suhde. Usein kuitenkin ihmisten mielissä hirviömäisyys tautologisesti selittää hirviön ominaisuudet. Hirviö on usein kaiken pahan ja rikollisuuden kiteytymä, yhdistelmä ja symboli, konkreettisen hahmon antamista pahan ja rikollisuuden käsitteille. Hirviötä vastaan lähtee usein sankari, jonka tehokkaimpia keinoja hirviötä vastaan ovat ovela älykkyys, rohkeus, taitavuus ja voimankäyttö. Sankari nujertaa usein hirviön tarunhohtoisessa taistelussa. Joskus 'sankari' on naivi ja tietämätön henkilö, jota hyvä onni estää joutumasta hirviön tappamaksi ja se auttaa häntä lopulta myös nujertamaan hirviön. Joskus käy niin, että hirviö tappaa sankarin ja jää eloon vaivaamaan ihmiskuntaa, kuin muistutuksena siitä, että pahaa ei voida koskaan hävittää täysin maan päältä. Joskus sankari keskustelee jossain vaiheessa tarinaa hirviön kanssa terapeuttisesti ja toimii tavallaan hirviön psykiatrina. Hirviö paljastaa kauhean menneisyytensä, jonka takia siitä tuli hirviö. Se näyttäytyy traagisena olentona, ja usein tarina jatkuu niin, että menneisyyden kauheudet ajavat lopulta hirviön vääjäämättä kuolemaansa. Sankari tappaa hirviön, hirviö kuolee kammottavassa onnettomuudessa tai sitten hirviö tekee itsemurhan. Hirviötä ei useimmiten voi auttaa hyvyyteen eikä hyvään elämään, vaikka ulkopuoliset olisivat taitavia auttamaan ja hirviö haluaisi aidosti muuttua hyväksi. Joissakin tarinoissa sankari jopa kesyttää hirviön oveluudella, ja kouluttaa siitä ystävällisen ja yhteiskuntakelpoisen. Tälläiset tarinat voivat hirviötarinoiden kontekstissa tuntua epäuskottavilta ja lapsellisilta; oliko hirviö hirviö ensinkään, jos se on tuollaista kesytettävää sorttia? Tarinoihin kuuluu se, että sankarit kehittyvät usein tavallisista ihmisistä vähitellen tai tilanteiden edetessä sankareiksi. Tämä mahdollistaa sen, että mahdollisimman suuri osa ihmisistä voi samaistua sankariin, ja samalla se kannustaa ihmisiä sankaruuteen. Ehkäpä ihmisten mielissä hirviön perimmäinen alkulähde on lihaa syövissä suurissa maaeläimissä ja merieläimissä, ja jossain määrin myrkyllisissä käärmeissä, siitä huolimatta, että ne eivät ole suunnitelmallisesti ja tietoisesti pahoja, ne vain toteuttavat vaistojaan. Myös rikolliset ja tyrannit toimivat hirviöiden esikuvina. Hirviö voi aikojen kuluessa normalisoitua ja laimentua; siitä voi tulla ihmismielten reuna-alueiden normaali ja pidetty osa, joka herätetään säännöllisesti henkiin tarinoilla, kirjoilla, elokuvilla, sarjakuvilla, kaupunkilegendoilla jne.

*****

Keskiajalla Euroopassa todellisessa elämässä jonkinasteisina hirviöinä pidettiin luonnollisia rajoja rikkovia ihmisiä tai eläimiä, esim. kaksipäisiä tai -kehoisia ihmisiä; epämääräisesti epämuodostuneita ihmisiä; ihmisiä, joilla oli eläimen raajoja muistuttavia raajoja tai eläimen kasvoja muistuttavat kasvot; hermafrodiitteja, joilla oli vaihtelevanasteisesti sekä miehen että naisen sukupuolielimet; tms., tai vastaavia epämuodostumia eläimissä. Kristityille oli kuitenkin tärkeintä, että epämuodostuneilla ihmisillä oli hyvä ja rationaalinen kristitty sielu, epämuodostuneisuus oli vähemmän tärkeää. Epämuodostuneiden ihmisten hirviömäisyys korostui silloin kun laki ei pystynyt kunnolla tai ollenkaan käsittelemään sitä, ts. kun epämuodostuneita ei pystytty kunnolla integroimaan osaksi yhteiskunnan laillista järjestystä. Keskiaikaisille ihmisille esimerkiksi saattoi joissakin tapauksissa olla vaikeaa päättää oikeudessa mikä oli hermafrodiitin sukupuoli, mikä on sallittu sukupuoli- ja aviosuhde hermafrodiitille ja minkälaista elämää hermafrodiitin tuli elää. Tuomareiden ja lakimiesten oli sellaisissa tapauksissa pohdittava lakien perusteita; poistettava lakeja ja/tai luotava uusia lakeja; vedottava lain ulkopuoliseen auktoriteettiin; tai luotava uusia lain selityksiä ja uusia lain soveltamistapoja. Useimmiten keskiaikana hermafrodiitteihin suhtauduttiin seuraavilla tavoilla: 1) Heidät määrättiin elämään dominoivan sukupuolensa mukaista elämää. Heidän oli pukeuduttava dominoivan sukupuolensa mukaisesti. Heillä oli oltava sukupuoli- ja aviosuhteita vain dominoivan sukupuolensa vastakkaiseen sukupuoleen. Heidän oli käytettävä vain dominoivan sukupuolensa henkilöllisyyttä. 2) Jos hermafrodiittien miespuoliset sukupuolielimet olivat pienet ja/tai epämuodostuneet ja naisen sukuelimet olivat kehittyneet ja hallitsevat, miehen sukupuolielimet leikattiin usein jo vauvana pois. Usein hermafrodiitit ovat tällaisia. 3) Jos kummatkin sukupuolielimet olivat yhtä kehittyneitä ja dominoivia (tämä on harvinaista), hermafrodiitit saivat useimmiten itse päättää sukupuolensa, jonka mukaan heidän täytyi siitä lähtien elää. 4) Joskus hermafrodiitit ohjattiin tai määrättiin elämään loppuelämänsä ilman sukupuoli- ja aviosuhteita, ehkäpä nunnana. Keskiajan jälkeen reformaatioon liittyvien sotien, yhteiskunnallisten mullistusten, epäjärjestyksen, sivistyksellisen taantumisen ja lainkäytön brutalisoitumisen myötä joitain hermafrodiitteja poltettiin roviolla. Nämä liittyivät usein tapauksiin, joissa hermafrodiitit eivät joko olleet eläneet lain määräämää dominoivan sukupuolensa mukaista elämää tai sitten hermafrodiitit poltettiin hirviöinä, joilla oli yhteyksiä pahoihin voimiin. Esim. Ranskassa viimeisimpiä roviolla poltettuja hermafrodiitteja oli Antide Collas vuonna 1599.

Keskiaikaiselle oikeuslaitokselle aiheuttivat ongelmia myös esim. kaksipäiset siamialaiset kaksoset. Eräs kaksipäinen siamialainen veljespari teki murhan. Toinen kaksosista oli syyllinen murhaan, toinen ei. Tuomarit pohtivat voidaanko murhaajalle langettaa kuolemanrangaistus, koska silloin syytönkin siamilainen kaksonen kuolee. Tuomarit päätyivät siihen, että murhaajaa ei voitu tuomita kuolemaan, jotta säästetään syyttömän veljeksen henki. Uskonnollis-oikeudelliset pohdinnat olivat tärkeitä. Kun erästä kaksipäistä siamilaista siskosparia oltiin kastamassa, yksi ehdittiin kastaa, mutta toinen kuoli ennen kastetta. Tuliko kummastakin täysimääräinen oikeuden määrittelemä kristitty? Jotkut olivat sitä mieltä, että yksi kaste riitti kummallekin, jotkut olivat sitä mieltä, että mitään ongelmaa ei ole, koska kuolleesta olisi todennäköisesti tullut harhaoppinen tai vääräuskoinen, jos hän olisi jäänyt eloon.

Keskiajalla kansalaisten oma-aloitteinen yhteisöllinen lainvalvonta, viranomaisten lainvalvonta ja oikeuslaitos pystyivät yhdessä huolehtimaan suhteellisen tehokkaasti yhteiskunnallisesta ja laillisesta järjestyksestä. Jos yksi kansalainen joutui rikoksen kohteeksi, hän huusi muita ihmisiä apuun ja kaikki tulivat auttamaan rikollisen kiinni saamisessa. Lainvalvonta oli suurelta osin yhteisöllistä ja paikallista, ja rikolliset joutuivat lähes aina tappiolle. Koska rikolliset, murhaajat ja tappajat olivat heikkoja joutuessaan välienselvittelyihin yhteisöjen ja viranomaisten kanssa, he eivät näyttäneet ihmisten mielestä hirviömäisiltä, vain rikollisilta.

Yleisesti voidaan sanoa, että keskiajan lainkäyttö oli paljon inhimillisempää ja oikeudenmukaisempaa kuin ihmiset usein kuvittelevat.

1700-luvun loppupuolella yhteiskuntien suhtautuminen rikollisuuteen muuttui. Uudet tekniikat ja vallankäytön menetelmät mahdollistivat vallan vaikutusten lisäämisen samalla kun kustannukset ja työvoiman tarve väheni. Tarkkailu ja kontrolli lisääntyi. Yhteisöllinen lainvalvonta vähentyi ja viranomaisten lainvalvonta lisääntyi. Viranomaiset alkoivat määrätä enemmän pieniä rangaistuksia pienistä teoista. Lakiteoreetikot alkoivat pohtia enemmän rikosten motiiveja ja rationaalisuutta, niiden ilmestymistä, toistumista, jäljittelemistä, lisääntymistä, ja esiintymistiheyttä eri alueilla, eri aikoina ja eri tilanteissa. Lakiteoreetikot pyrkivät laskennallisen oikeudenkäytön suuntaan. Rikollisia alettiin tarkastella enemmän rationaalisina toimijoina. He saivat rikoksien avulla taloudellista hyötyä, sosiaalista valtaa, henkistä tyydytystä, reviirejä, ihailijoita, naisia jne. Rikollisilla oli intressi tehdä rikoksia. Rangaistuksen kohde siirtyi enemmän rikollisesta hänen intresseihinsä ja motiiveihinsa. Rangaistuksia alettiin käyttämään rikollisen intressien ja motiivien vastavoimana, ja vastavoimasta pyrittiin tekemään aina vähintään jonkin verran suurempi kuin intressistä. Rangaistuksista pyrittiin tekemään rikollisuudesta parantavia, ja työntekoon ja lailliseen elämään kouluttavia. Vankilarangaistusten pituus pyrittiin yleisesti asettamaan sellaisiksi, että ne olivat riittävän pitkiä kumoamaan rikollisen motiivin tehdä rikoksia; niin pitkiä, että rikollinen voitiin kouluttaa rehelliseen työntekoon ja lailliseen elämään; mutta silti sen verran lyhyitä, että ne eivät poista motiivia positiiviseen muutokseen (jos esim. nuori rikollinen vapautuu vankilasta vasta vähän ennen kuolemaansa, hänellä ei ole motiivia muuttua vapaata elämää varten). Rikollisista tehtiin joko valtion orjia, jotka joutuivat tekemään ilmaista työtä, tai sitten heille maksettiin pientä palkkaa työstään. Rikollisten rangaistuksesta tehtiin tavalla tai toisella niin näkyviä ja jokapäiväisiä ihmisten silmissä, että se toimi muille rikollisille ja ihmisille varoituksena. Rikollisia saatettiin käyttää esim. teiden tai julkisten rakennusten rakentamiseen; vankilat saatettiin sijoittaa melko keskeisille paikoille kaupungissa; oikeudenkäynneistä pyrittiin tekemään mahdollisimman julkisia; rikollisia saatettiin kuljettaa näkyvästi kahleissa läpi kaupungin, esim. vankilasta oikeudenkäyntiin ja oikeudenkäynnistä vankilaan; jne. Rikollisia alettiin tutkia luonnollisina olentoina, ja rikollisuutta luonnollisena ilmiönä. Lakiteoreetikot alkoivat pohtia toimivatko rikolliset sittenkään etujensa mukaisesti, kun he tekevät rikoksen ja saavat siitä rikokseen nähden suuremman rangaistuksen. Minkälainen intressi rikkoo kaikkien muiden ihmisten oikeuksia vastaan ja toimii kaikkien muiden ihmisten etuja vastaan? Minkälainen intressi herättää kaikkialla vastustusta, suuttumusta ja kostonhimoa itseään vastaan? Eikö tämä intressi ole sokea omille eduilleen, jotain joka ei ole kunnolla rikollisen hallinnassa tai toimii enemmän tai vähemmän rikollista vastaan? Eikö tämä intressi ole kyvytön laskemaan rationaalisesti tekojensa hyötyjä ja haittoja, jotain joka ei pysty näkemään itsensä ja välittömän tilanteensa ulkopuolelle? Eikö tämä intressi kumoa itsensä ryhtymällä toimintaan? Onko tämä intressi, joka ei sopeudu kaikkien ihmisten yhteisiin intresseihin, poikkeava, epänormaali, epäsäännöllinen ja sairas intressi? Kun rikollinen ryhtyy toteuttamaan egoistista intressiään, vetäytyykö hän silloin lakeihin liittyvästä sosiaalisesta sopimuksesta ja palaa anarkiaan, luonnontilaan ilman sosiaalista järjestystä? Eikö rikollinen ole paradoksaalinen kun hän pyrkii alkukantaisempaan ja kehittymättömämpään yhteiskunnalliseen tilanteeseen? Eikö olisi hänen parhaimman etunsa mukaista hyväksyä yhteiskunnan kollektiiviset intressit? Eikö rikollinen, alkukantainen metsien villi-ihminen, ole samalla luonnoton ihminen? Lyhyesti, eikö rikollinen ole luonto vastoin luonnollista? Onko rikollinen hirviö? Tämän tyyppisten pohdintojen myötä hirviön käsite siirtyi vähitellen ulkoisesta epämuodostuneisuudesta patologiseen, poikkeavaan ja epänormaaliin käytökseen; moraaliseen hirviöön, rikolliseen hirviöön, perverssiin hirviöön, henkisesti sairaaseen hirviöön, jne. Lakiteoreetikko Prugnon kirjoitti Opinion sur la peine de mort -kirjassa (1791): "Murhaajat ovat poikkeuksia luonnonlakeihin, heidän koko moraalinen olemuksensa on sammunut ... He ovat epätavallisia ... Murhaaja on sairas olento, jonka pilaantunut rakenne on korruptoinut kaikki hänen tunteensa. Katkera ja palava mieliala kuluttaa häntä." Lääkäri Vitet kirjoitti Médicine Expectante -kirjassa (1803): "Ehkäpä jotkin rikokset ovat itsessään jonkinlaisia sairauksia." Lääkäri Prunelle pohti Journal de Médecine -lehdessä (1808) sitä, ovatko Touloniin suljetut rikolliset sairaita. Nämä ovat todennäköisesti ensimmäisiä kertoja kun rikollisia ja rikollisuutta medikalisoidaan, kun rikollisten tulkitaan olevan psyykkisesti sairaita. Lääkärit pyrkivät, muiden virkamiesten ohella, kehittämään keinoja, joilla rikollisten oletettua tai todellista sairautta voitaisiin parantaa rangaistusten yhteydessä. Rikollisuudesta ja rikollisista tuli osa juridis-medikaalista valta-tietoutta. Psykiatria kuului Ranskassa alunperin Julkisen Hygienian -virastoon, jonka tehtävänä oli mm. pitää yllä yhteiskunnallista järjestystä; estää rikoksia; paljastaa rikoksia; estää tai vähentää yhteiskunnalle vahingollista käyttäytymistä; edistää yhteiskunnalle suotuisaa käyttäytymistä; jne. Tämä oli tärkeämpää kuin potilaiden parantaminen. Psykiatrit ovat alusta saakka pyrkineet löytämään tai paljastamaan salaisia rikoksia, joita mielisairaat ehkä kätkevät mieleensä, ja mielisairautta niistä henkilöistä, joiden katsotaan olevan vaaraksi yhteiskunnalle.

Uuden ajan lakiteoreetikkojen mukaan rikollinen laittaa oman intressinsä kaikkien muiden intressiä vastaan. Rikollinen on tavallaan pieni despootti, joka käyttää valtaa väärin. Lainrikkojan ja tyrannin välillä on perustavanlaatuinen yhteys. He molemmat rikkovat sosiaalisen ja yhteiskunnallisen sopimuksen tai eivät välitä siitä. He molemmat tekevät intresseistään mielivaltaisia lakeja, joita he pyrkivät pakottamaan muiden noudatettavaksi. A. J.-F. Duport kirjoitti Opinion sur la peine de mort -kirjassa (1791): "Despootti ja pahantekijä häiritsevät kumpikin yhteiskunnallista järjestystä. Meidän silmissänne mielivaltainen järjestys ja murha ovat yhtä pahoja." Tyranni tai itsevaltias on lain yläpuolella ja rikollinen on sen alapuolella. Itsevaltias toimii huonona julkisena esimerkkinä rikollisille ja lisää siten rikollisuutta. Miksi ihmiset eivät sallisi itsensä tehdä rikoksia, jos itsevaltias, jonka pitäisi edistää, valvoa ja soveltaa lakeja, sallii itselleen mahdollisuuden kumota niitä, lykätä niiden toteutumista tai olla soveltamatta niitä itseensä? Tyrannin suuri valta ei poista pahantekijöitä, vaan lisää heidän määräänsä. Rikollinen on henkilö, joka rikkoo lakeja ja yhteiskunnallista järjestystä silloin tällöin, aina silloin kun hänellä on siihen tarvetta tai hän haluaa, kun hänen väkivaltaiset tai järjestystä rikkovat intressinsä määräävät tekemään niin. Rikollinen on väliaikainen tai hetkellinen despootti sokeutensa, intohimojensa, unelmiensa tms. takia. Kontrastina sille tyranni tekee ylivallastaan pysyvää. Itsevaltias on rikollinen statuksensa ansiosta. Rikollinen on rikollinen sisäisten impulssiensa ja ulkoisten tilanteiden takia. Tyranni toteuttaa tahtonsa pysyvän väkivallan avulla. Tyrannin valta perustuu enemmän väkivaltaan, pakottamiseen, tukahduttamiseen ja kiristämiseen kuin legitiimiin statukseen. Tyranni rikkoo tai tuhoaa sen sosiaalisen järjestyksen, jonka avulla yhteiskunta pitää itsensä elossa ja olemassa. Tyrannin olemus on kietoutunut ja yhdistynyt rikoksiin, ja hänen olemuksensa on siten vastoin luontoa. Tyranni tekee oikuistaan ja mielijohteistaan lakeja ja valtion olemassaolon tarkoituksen. Näiden syiden vuoksi tyranni on hirviö. Hirviö on laillisen järjestyksen ulkopuolella, ja kenellä tahansa on siten oikeus tai suorastaan velvollisuus tappaa tyranni. Vuosien 1760-1800 välillä tyranneja ja rikollisia käsiteltiin laajasti tähän tyyliin manner-eurooppalaisten lakiteoreetikkojen teksteissä.

1700-luvun lopulla kuninkaallisia käsittelevissä propagandateksteissä kuninkaallisten miesten ja naisten väitettiin olevan verenhimoisia, sadistisia ja jopa juovan uhriensa verta; harjoittavan insestiä lähimpien sukulaistensa kanssa; olevan homoseksuaaleja; jne. Esim. kuningatar Marie-Antoinetten väitettiin saavan suurta tyydytystä veren näkemisestä ja että hän ei koskaan saanut veren näkemisestä tarpeekseen; hänen väitettiin harjoittavan seksiä veljensä Léopoldin kanssa; hänellä väitettiin olevan homoseksuaalisia suhteita siskojensa ja serkkujensa kanssa; hänen väitettiin inhoavan vaimon ja äidin roolia; hänen väitettiin inhoavan Ranskaa ja ranskalaisia (hän oli alunperin itävaltalainen; paremminkin hän suosi ajoittain itävaltalaisia, mutta piti kuitenkin myös ranskalaisista); hänellä väitettiin olevan himo kaikenlaiseen, joka alentaa ihmisen elukan tasolle; jne. Hänestä luotiin siten kuva hirviönä pääasiassa kannibalistisilla, insestisillä, perversseillä ja eläimellisillä mielikuvilla. Jotkut harvat kuninkaalliset viettivät irstasta elämää, joten väitteet, propaganda ja poleemiset kirjoitukset perustuivat joissakin tapauksissa osittain myös todellisuuteen. Tuhlailevan ylellinen elämäntapa kaupungin palatseissa oli todennäköisesti Marie-Antoinetten suurin ja ainoa merkittävä pahe, josta häntä myös kritisoitiin paljon. Kritiikin myötä hän siirtyi viettämään suurimman osan ajasta vaatimattomammassa maalaisidyllissä, mutta vallankumouspaineet olivat lopulta liian voimakkaat. Vallankumouksen jälkeen Marie-Antoinette teloitettiin giljotiinilla vuonna 1793.

 Ranskan vallankumoukselliset rikkoivat yhteiskunnallisen sopimuksen ja järjestyksen alapuolelta. Barruel kirjoitti Histoire du clergé pendant la Révolution francaise -kirjassaan (1797) vallankumouksellisten mm. raiskanneen naisia ja sitten repineen heidät kappaleiksi. Heidän suolensa leikattiin osiin ja sitten niitä kannettiin kuin olkanauhoja. Naisten veristä lihaa syötiin. Pérignonin kreivitär poltettiin roviolla kahden tyttärensä kanssa Dauphinen torilla, samoin kuin kuusi pappia, jotka kieltäytyivät syömästä kreivittären käristynyttä lihaa. Palais Royalilla myytiin ihmisen lihasta tehtyä pasteijaa. Bertrand de Molleville ja Maton de la Veranne kirjoittivat: "Madamoiselle de Sombreuil joutui juomaan lasin ihmisverta pelastaakseen isänsä hengen, ja eräs mies joutui juomaan juuri silvotun nuoren miehen sydämestä pulppuavaa verta pelastaakseen kahden ystävänsä hengen. Syyskuun massamurhan tehneet vallankumoukselliset joivat verta, johon Manuel oli lisännyt ruutia. He söivät myös leipiä, joita kastettiin tapettujen haavoihin." Stanley Loomis kirjoittaa Paris in Terror kirjassaan: "... La Force -vankilaan tunkeuduttiin ja siellä tapahtui Prinsessa de Lamballen murha ... humalaisten murhaajien kiihko, raivo ja hulluus saavutti siellä korkeimman tasonsa. Siellä tapahtui kannibalismia, sisusten ulos ottamista ja muita julmuuksia. Prinsessa ... kieltäytyi vannomasta vihaa kuningasta ja kuningatarta kohtaan, ja hänet luovutettiin siksi väkijoukon käsiin. Hänet tapettiin keihään iskulla, hänen vielä sykkivä sydämensä revittiin hänen rinnastaan ja syötiin, hänen kätensä ja jalkansa irrotettiin kehosta ja ne ammuttiin pois kanuunalla." Simon Schama kirjoittaa Citizens kirjassaan: "Lyonin kaupungissa ... lukuisia tuomittuja teloitettiin ampumalla ... enimmillään jopa kuusikymmentä vankia sidottiin köysillä yhteen ja sitten heitä ammuttiin kanuunalla. Ne jotka eivät kuolleet tulituksessa tapettiin sapeleilla, pistimillä ja kivääreillä ... Kun tappaminen loppui, 1905 ihmistä oli tapettu. ... Nantesin kommissaari täydensi giljotiinilla tehtäviä teloituksia hukuttamisilla. ... Lauttojen kylkiin tehtiin reikiä ... vankien kädet ja jalat sidottiin ja lautat työnnettiin joen keskelle ... Uhrit katsoivat avuttomina kun vesi nousi heidän ympärillään ... Uhreilta oli otettu vaatteet ja omaisuus pois, joten he olivat alastomia. Vähintään kaksi tuhatta ihmistä menehtyi tällä tavalla. ... Vendéan massamurhassa naisia raiskattiin, lapset tapettiin ja heidät kaikki silvottiin ... Gonnordissa kaksisataa vanhaa ihmistä, joilla oli lapsia mukanaan, pakotettiin polvistumaan suuren kuopan eteen, jonka heidät oli pakotettu kaivamaan; heidät ammuttiin ja he kaatuivat hautaan ... Kolmekymmentä lasta ja kaksi naista tapettiin heittämällä heidät hautaan ja sitten kaatamalla maata heidän päällensä." Loomis kirjoittaa: "Pariisissa Robespierre järjesti kenguruoikeuden, joka tunnettiin Vallankumouksellisena Tribunaalina. Sen oli tarkoitus olla yhtä nopea kuin oletetun rikoksen, ja sen oli luettava oikeuden päätös 24 tunnin sisällä. Uhrit paimennettiin oikeussaliin aamulla ja riippumatta siitä kuinka paljon heitä oli, heidän kohtalonsa oli päätetty viimeistään kahdelta iltapäivällä samana päivänä. Kolmeen mennessä heidän päänsä oli ajettu kaljuksi, heidät oli sidottu ja heidät laitettiin kuolemaan tuomittujen kärryihin, joilla heidät kuljetettiin giljotiinilla teloitettavaksi. Pelkästään kesäkuun 10. ja heinäkuun 27. välisenä aikana vuonna 1793 ... 1366 uhria murhattiin. Ylivoimaisesti suurin osa näistä ihmisistä oli syyttömiä mihinkään rikokseen ja he eivät pystyneet puolustamaan itseään syytöksiä vastaan, joita heille ei edes kerrottu."

Tyranni Robespierre vapautti ja yllytti yhteiskunnan turmeiltuneimman pohjasakan julmuuksiin, ja julmuudet palvelivat hänen tavoitteitaan. Suurin syy miksi ihmiset seurasivat ja tottelivat Robespierreä oli pelko. Terrorin tarkoituksena oli olla mielivaltaista ja brutaalia. Terrorin tarkoituksena oli pelottaa Robespierren vastustajat alistumaan ja vahvistamaan hänen valtaansa. Kun Robespierren terrorissa ei ollut sääntöjä, syitä tai perusteita, kuka tahansa saattoi milloin tahansa joutua murhattavaksi. Ihmiset pyrkivät kilpailemaan siitä kuka noudattaa parhaiten vallanpitäjien politiikkaa minimoidakseen riskin joutua mielivaltaisesti tapetuksi. Tämä pelko selittää myös ihmisten "spontaanit" mielenosoitukset ja tuenosoitukset Robespierren puolesta, ja Robespierreen kohdistuneen julkisen ihailun ja ylistyksen. Monet diktaattorit ovat käyttäneet terroria samojen syiden takia.

Ranskan vallankumouksellisten hirviökuvassa yhdistyvät murhanhimoinen kannibalismi ja moraalinen turmeltuneisuus. Pääasiassa perverssin seksuaalisuuden kuninkaallinen hirviö ja vallankumouksellisten kansanjoukkojen enimmäkseen väkivaltainen hirviö siirtyivät hiukan muunnetussa muodossa juridis-psykiatriseen käyttöön kuvaamaan epänormaaliutta, poikkeavuutta, rikollisuutta, väkivaltaisuutta ja perverssiyttä.

Ideologia on maailmankuva, jonka avulla tulkitaan poliittisia olosuhteita ja tilanteita, ja se ehdottaa tai vaatii tiettyjä toimenpiteitä, jonka avulla niitä kehitetään, säädellään, hallitaan tai ratkaistaan. Tyypilliset sekulaarit ideologiat sisältävät mm. metafyysisen näkemyksen koko maailmasta, kuin maailman yläpuolelta nähtynä; teorian ihmisluonnosta ja ihmisistä; arvo- ja moraalisysteemin, jonka väitettynä tavoitteena on ihmisten hyvinvointi; selityksen sille miksi nykyinen tilanne ei täytä ideologian määrittelemää 'täydellisyyttä'; ja kokoelman poliittisia toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on muuttaa maailman tai valtion nykytilanne ideogian määrittelemään 'täydellisyyteen'. Erityisesti viimeinen erottaa ideologiat uskonnollisista, henkilökohtaisista, esteettisistä ja filofisista ajattelun systeemeistä. Historian aikana on ollut monia erilaisia ja keskenään ristiriitaisia ideologioita, ja osa niistä on käyttänyt valtaa, osa on jäänyt valtaa vaille. Kaikki niistä ovat olleet olennaisilta osiltaan spekulatiivisia tulkintoja, jotka menevät tosiasioiden ja totuuden ulkopuolelle. Ne perustuvat virheellisille oletuksille todellisuudesta ja mielikuvituksellisille spekulaatioille, jotka joko ylittävät käytettävissä olevan tiedon tai eivät ota sitä tahallaan tai tietämättömyyttään huomioon. Tämän takia ideologiat ovat taipuvaisia holtittomiin fantasioihin; itsepetokseen; salattuihin itsekkäisiin tavoitteisiin; ja vihamieliseen, pelokkaaseen ja paranoidiin suhtautumiseen ihmisiin, jotka eivät voi koskaan täyttää ideologian vaatimaa epärealistista ja abstraktia 'täydellisyyttä' toiminnallaan, asenteillaan, taipumuksillaan, ajatuksillaan, tavoillaan, tekemättä jättämisillään, jne. Usein ideologioiden dualistisessa asetelmassa kaikki hyvä on lähtökohtaisesti ideologian kannattajien puolella (oikeudenmukaisuus, rationaalisuus, hyvinvointi, yhteiskunnan toimiva järjestys, rauha, auttaminen, hyvä tahto, sivistyneisyys, edistys, jne.) ja kaikki paha on lähtökohtaisesti ideologiaa vastustavien tai kannattamattomien puolella (konflikti, toimimaton epäjärjestys, köyhyys, puute, epärationaalisuus, järjetön ja perusteeton viha, tietämättömyys, koulutuksen puute, syrjäytyminen, taantuminen, pysähtyminen, jne.). Ideologian kannattajien mukaan yhteiskunnan menestys, hyvinvointi, tulevaisuus ja/tai olemassaolo riippuu ideologian määrittämästä hyvä-paha taistelun voittamisesta. Kyseessä on sekulaari vääristymä Kristinuskon hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Kun Kristinusko sekularisoidaan sillä on negatiivisia seurauksia. Kristinuskossa suurin ja tärkein hyvän ja pahan välinen taistelu käydään jokaisen ihmisen sielussa, ja vasta toissijaisesti ulkoisessa ympäristössä ja ihmisten välillä. Luottamus Jumalaan; kristityt rituaalit, rukoukset, kirjoitukset ja saarnat; ja Jumalan ohjeet auttavat kristittyjä tärkeimmässä hyvän ja pahan välisessä taistelussa. Aidon kristityn sielun tulee pyrkiä korkeammalle moraalis-uskonnolliselle tasolla. Hän on tietoinen hyvistä ja pahoista puolistaan, ja säätelee niitä. Aito kristitty myöntää myös vihollisissaan olevan hyvän, Jumalan lahjan kaikille ihmisille. Myös pahat viholliset tarvitsevat hyvyyttä menestyäkseen, ja heihin on usein mahdollista vaikuttaa ainakin osittain sen kautta. Nämä tekijät hillitsevät ja ohjaavat kristityn hyvän ja pahan välistä taistelua ulkoisessa ympäristössä. Kristinuskossa hyvän täydellisyys voidaan saavuttaa vasta kuolemanjälkeisessä elämässä Jumalan avulla, joten se estää aitoja kristittyjä pyrkimästä epärealistisiin, liiallisiin ja 'täydellisiin' abstrakteihin tavoitteisiin tässä maailmassa. Aidot kristityt pystyvät realistiseen itsekritiikkiin, koska he tietävät olevansa epätäydellisiä. He osaavat pysähtyä politiikassaan ajoissa ja muuttaa suuntaa. Aidot kristityt pystyvät politiikassaan riittävän suuriin korjausliikkeisiin, koska epätäydellisten ihmisten täytyy usein korjata politiikkaansa, toimintaansa ja tavoitteitansa merkittävällä tavalla. He pystyvät erottamaan toisistaan tärkeämmän hengellisen ja vähemmän tärkeän maallisen, jolloin he eivät takerru liikaa johonkin maalliseen valtion politiikkaan ja voivat siitä tarvittaessa luopua tai vaihtaa sen toiseen, jos se aiheuttaa liikaa ongelmia. Aito kristitty pitää kiinni seurakunnastaan, yhteisöstään ja yhteisöverkostostaan. Ne ovat hänen tärkeimpiä kiinnekohtiaan. Aidot kristityt tietävät, että hyvä yhteiskunta ei saa olla liian tai täysin yhdenmukainen ja konformistinen, koska epätäydellisten ihmisten luoma yhteiskunnallinen 'täydellisyys' on totalitaristista ja/tai tyranniaa. Se on myös vallanpitäjien ei-kristillistä pyrkimistä maan päälliseen 'jumaluuteen'.

Koska ideologiset ryhmät pyrkivät pysyvästi kohti ideologiansa määrittelemää 'täydellisyyttä' tai uskovat että 'täydellisyys' voidaan saavuttaa, ne jatkavat ideologista toimintaansa kohti 'täydellisyyttä' siitä huolimatta, että se tuottaa yhä enemmän negatiivisia vaikutuksia ja yhä vähemmän positiivisia vaikutuksia. Kun mihin tahansa ideologian määrittämään poliittiseen suuntaan mennään liian pitkään, se muuttuu liialliseksi, vahingolliseksi ja pahaksi, sen lisäksi, että ideologioiden poliittiset suunnat ovat useimmiten jo lähtiessä vääriä. Ideologiset ryhmät tulkitsevat ideologisen toimintansa ja tavoitteidensa tuottamat negatiiviset vaikutukset  ulkoisen 'pahan' aiheuttamiksi ja liian vähäiseksi ideologian toteuttamiseksi. Toisin sanoen kun jokin menee pieleen tai epäonnistuu; jokin on huonoa tai se ei ole riittävän hyvää; tai jokin toiminta saa kritiikkiä tai sitä vastustetaan; tms., ideologioiden kannattajilla on useimmiten taipumus ulkoistaa kaikki 'paha' niihin ihmisiin ideologisen ryhmän sisällä ja ulkopuolella, jotka eivät joko kannata ideologiaa, vastustavat ideologiaa tai eivät kannata ideologiaa riittävästi toimillaan, asenteillaan, ajatuksillaan, tunteillaan, käytöksellään tms. Useimmiten ideologisen ryhmän tärkein ja suurin hyvän ja pahan välinen taistelu on ulkoisessa maailmassa ja suuntautuu ulkoista 'pahaa' vastaan. Ideologioiden kannattajien sielun sisäistä hyvän ja pahan välistä taistelua on suhteellisen vähän, ja se on vähemmän tärkeää kuin taistelu ulkoista 'pahaa' vastaan. Ideologiset ryhmät vaativat jäseniltään mukautumista ideologian toimintatapoihin ja tavoitteisiin, ja järjestäytymistä yhteiseen ja koherenttiin poliittiseen taisteluun vastapuolta, vastustajaa tai vihollista vastaan, eivät hyvyyttä. Ideologisen ryhmän toiminta vain julistetaan yhdessä etu- ja/tai jälkikäteen hyvyydeksi, riippumatta siitä millaisia sen vaikutukset ja lopputulokset ovat. Ideologian mukaisessa toiminnassa ja tavoitteissa ei voi olla ideologian kannattajien mukaan merkittävää vikaa, koska se merkitsisi, että ideologia on merkittävällä tavalla virheellinen ja epätäydellinen, ja siitä pitäisi siten rationaalisuutta ja loogisuutta noudattaen luopua tai muuttaa sitä niin merkittävällä tavalla, että se ei ole enää sama ideologia. Tätä ideologian kannattajat eivät voi hyväksyä, koska se on maallinen vastine aidon kristityn kristinuskosta luopumiselle, kaikesta hyvästä luopumiselle. Ideologian kannattajat ovat oppineet yhdistämään lähes kaiken hyvän elämässään ideologiaansa ja laskemaan sen ideologiansa ansioksi, siitä huolimatta, että ideologialla ei usein ole sen hyvän kanssa juuri mitään tekemistä ja on olemassa lukuisia ideologian ulkopuolisia tekijöitä, jotka synnyttävät ja ylläpitävät sitä hyvää. Lisäksi ideologian kannattajien unelmat, toiveet ja haaveet on tuhansia kertoja mielessä toistettujen haaveilujen takia opittu automaattisesti yhdistämään ideologiaan. Ei oikeastaan edes haittaa, jos ideologia tuottaa kurjuutta ja ongelmia, koska ideologian kannattajien unelmien mukaan heidän haaveensa ja unelmansa, kaikki hyvä, voi toteutua vain ideologian avulla. Mitä surkeampaa, uhkaavampaa ja tukahduttavampaa ideologian tuottamassa yhteiskunnassa on, sitä enemmän ideologian kannattajat voivat sen vastapainoksi unelmoida, ja sitä paremmaksi ja tärkeämmäksi ideologia heidän mielissään muuttuu. Näin käy etenkin ideologian 'todellisten uskovaisten' kohdalla, mutta monet tavalliset kannattajatkin ovat sille vaihtelevassa määrin alttiita. Ideologiset ryhmät vaativat kannattajiltaan ja muilta yhteiskunnan ihmisiltä liiallista yhdenmukaisuutta ja konformismia, koska heidän mukaansa kaikkien täytyy lopulta sulautua ideologian määrittämään 'täydellisyyteen' tai liikkeeseen 'täydellisyyttä' kohti. Heidän mukaansa vain moraaliton ihminen ei halua ideologian määrittelemää 'täydellistä hyvää', joten heihin on oikeutettua kohdistaa kaikkia käytettävissä olevia vastatoimenpiteitä.

Nämä syyt voivat asteittain lisätä ideologisen ryhmän politiikan äärimmäisyyttä; vastakkainasettelua ja konfliktia muiden kanssa; ja pakottaa ideologian kannattajat demonisoimaan ulkopuolisia implisiittistä tai eksplisiittistä hirviö-retoriikkaa käyttäen. Nykyinen liberalismi on syntynyt samasta ns. progressiivisten ideologioiden alkujuuresta kuin kommunismi ja kansallissosialismi, ja liberalismilla on monia yhtäläisyyksiä niiden kanssa. Loogisesti päätellen liberaalien ideologinen hyvä-paha dualismi ei periaatteessa aseta mitään esteitä heidän pahuudelleen; vaikka liberaalit murhaisivat pahaa pahuuttaan kaikki hyvät ja viattomat ei-liberaalit keskitysleireillä, liberaalit voisivat silti itsensä mukaan olla pelkästään hyviä ja ei-liberaalit pelkästään pahoja, jos murhaamisella pyrittiin aidosti liberaaleihin tavoitteisiin ja lopputuloksiin. Liberaalit noudattavat kuitenkin vielä tällä hetkellä sellaisia periaatteita ja käytäntöjä, jotka estävät heitä ryhtymästä sellaisiin tekoihin. Kuinka hataralla pohjalla ne ovat?

Ideologiset ryhmät eivät näiden syiden takia pysty realistiseen itsekritiikkiin ja riittäviin poliittisiin korjausliikkeisiin. Mm. näiden syiden takia ideologiat tuottavat suhteellisen helposti ihmishirviöitä.

Robespierren syvimpien vakaumusten ja varmuuden lähde oli hänen vahva ja kyseenalaistamaton omistautumisensa ideologialle, jonka hän oli suurimmalta osin johtanut Rousseaulta, jota hän piti "ihmiskunnan opettajana". Hänen ideologiansa sai hänet uskomaan, että politiikka on vallankumouksellisen moraalin soveltamista ja että hyvä hallintotapa perustuu moraaliin, joka tekee väistämättä yksittäisten ihmisten moraalista niin samanlaista yleisen edun kanssa, että niitä ei voi erottaa toisistaan. Toisin sanoen korruptoimattomat ja turmeltumattomat henkilöt tunnistavat intuitiivisesti yleisen edun ja toimivat sen mukaisesti. Jos jokin henkilö ei pidä todellisia intressejään samoina kuin yleisiä intressejä, hänet on vähimmilläänkin pakotettava näkemään ne samanlaisina oman etunsa tähden. Tai sitten hänet on eliminoitava pois yhteiskunnasta. Keitä ovat ne turmeltumattomat ihmiset, jotka tietävät mitä on yleinen etu? Tyranni Robespierre vastaa: "On olemassa puhtaita ja herkkiä sieluja. On olemassa hellä, mutta käskevä ja hellittämätön intohimo ... perusteellinen tyranniaa kohtaan tunnettu vastenmielisyys, myötätuntoinen kiihko sorrettujen puolesta, pyhä rakkaus omaa maata kohtaan, ja rakkaus ihmiskuntaa kohtaan, joka on vieläkin pyhempi ja ylevämpi, ja jota ilman suuri vallankumous ei ole muuta kuin vähäisemmän rikoksen tuhoamista suuremmalla. On olemassa jalo ja antelias kunnianhimo, jonka avulla voidaan perustaa ensimmäinen tasavalta maailmassa. Sen voi tuntea tällä hetkellä palavan teidän sydämissänne; minä tunnen sen omassani." Kun Robespierren sanomasta poistetaan mahtipontisuus ja tarkastellaan sitä todellisen elämän vallankumouksellisessa kontekstissa, sen pelkistetty sanoma on, että ihmiset ovat turmeltuneita, eivätkä tiedä mikä heille on hyväksi, mutta hän tietää, koska hän on puhdas ja turmeltumaton.

1800-luvun psykiatria kuvasi monenlaisia moraalittomia, rikollisia, perverssejä, häiriintyneitä jne. henkilöitä, joita pidettiin vaihtelevanasteisina hirviöinä. Trélatin La Folie Lucide (1861) kertoo: "Kuten usein tapahtuu, vaimo näki miehessään vain elegantin hahmon, jonka aatelisen nimen hän halusi, mutta hän oli jättänyt huomiotta hänen heikon mielensä ja alhaiset tavat. Alle kahdeksan tunnin kuluttua häiden jälkeen uusi vaimo, yhtä kauniina, raikkaana ja hengellisenä kuin hänen nuoruutensa, sai selville, että kreivi kulutti kaikki aamunsa muovailemalla pieniä palloja uloisteistaan, joita hän sijoitti suuruusjärjestyksessä riviin uuninreunukselle kellon eteen. Lapsi rukan kaikki haaveet haihtuivat." Vuonna 1817 eräs Selestatissa asuva nainen tappoi pienen tyttärensä, paloitteli hänet osiin ja keitti hänen reitensä yhdessä valkean kaalin kanssa ja söi sen. Hän oli häiriintynyt, eli kurjissa olosuhteissa ja näki jossain määrin nälkää. Hän perusteli tekoaan nälällä, vaikka hänellä oli jonkin verran normaaliakin syötävää jäljellä. Vaikka tekoa pidettiin tuomittavana, naisen häiriintyneisyys, kurjuus, surkeus ja nälkäisyys motiivina teki teon sillä tavalla ymmärrettäväksi, että se laimensi ihmisten kuvaa hänestä hirviönä. Sellaiselta naiselta sellaisessa elämäntilanteessa ja sellaisissa olosuhteissa voitiin odottaa jotain tuollaista. Ymmärrettävä ja ennustettava hirviö on jonkin verran vähemmän hirviö. Joitakin vuosia myöhemmin Léger nimisen paimenen yksinäisyys ja erakoituminen aiheutti hänelle psykologisen taantumisen alkukantaiseen tilaan. Hän tappoi nuoren tytön, raiskasi hänet, leikkasi hänen sukupuolielimensä irti ja söi ne. Sitten hän repi tytön sydämen ulos ja imeskeli sitä. Vuonna 1825 häiriintynyt sotilas Bertrand meni Montparnassen hautausmaalle, avasi hautoja, otti naisten ruumiita ulos arkuista ja häpäisi niitä seksuaalisesti. Sitten hän leikkasi ne auki veitsellä ja ripusteli sisäelimiä kuin köynnöksiä hautakiville ja sypressien oksille. Vuonna 1825 Papavoine niminen mies tappoi kaksi pientä tyttöä Bois de Vincennesissä, joita hän luuli kreivitär Berryn lastenlapsiksi. Papavoinen tapauksesta keskusteltiin kiivaasti, mutta se ei tuottanut juurikaan juridis-psykiatrisia ongelmia. Kun Papavoinea kuulusteltiin absurdina ja motiivittomana pidetystä kahden itselleen tuntemattoman tytön murhasta, hän väitti, että hän oli tunnistanut tytöt kahdeksi kuninkaallisen perheen lapseksi. Hän kehitteli tämän teeman ympärille lukuisia mielikuvituksellisia teemoja, uskomuksia ja väitteitä, jotka voitiin välittömästi tunnistaa houreiksi, illuusioiksi, harhaluuloiksi ja hulluudeksi.

Henriette Cornier oli nuori nainen, jolla oli ollut lapsia, mutta hän oli hylännyt heidät. Hänen aviomiehensä oli hylännyt Henrietten. Henriette hankki toimeentulon itselleen toimimalla kotiapulaisena muutamille perheille Pariisissa. Eräänä päivänä vuoden 1825 loppupuolella hänessä oli näkynyt surullisuuden merkkejä ja hän oli uhannut useaan kertaan tappaa itsensä. Sen jälkeen hän meni naapurinsa luokse ja tarjoutui hoitamaan hänen 19 kuukautta vanhaa tytärtään jonkin aikaa. Henriette näytteli pitävänsä pienokaisesta ja osoitti sille valheellista hellyyttä. Naapuri epäröi, mutta hyväksyi lopulta tarjouksen. Henriette suuteli ja hyväili tyttöä mennessään. Henriette vei tytön huoneeseensa, asetti potan sängyn päätyyn ottamaan veren vastaan ja leikkasi tytön pään irti. Kun naapuri tuli kahden tunnin kuluttua hakemaan tytärtään kotiin, Henriette huusi: "Hän on kuollut. Mene pois, sinä voisit olla todistaja." Sitten hän heitti pään ulos ikkunasta. Poliisit ottivat sen jälkeen Henrietten pikimmiten kiinni. Kun Henrietteltä kysyttiin kuulusteluissa mikä oli hänen motiivinsa teolle, hän sanoi vain: "Minä sain idean. Minä aioin tappaa hänet." Mitään muuta hänestä ei saatu irti. Henrietten todettiin olevan selväjärkinen, eikä hänessä havaittu varhaista dementiaa. Mielisairaus suljettiin pois teon syynä. Hän ymmärsi murhiin liittyvät moraaliset aspektit ja lait hyvin. Koska teon motiivia ja intressiä ei saatu selville kuulusteluissa, teko vaikutti järjettömältä ja selittämättömältä purkaukselta. Teko oli valtion virkamiehille ennustamaton, hallitsematon, yllättävä ja irrationaalinen, ja siten Henriette näytti heidän silmissään korostetun hirviömäiseltä. Sellaiset ihmiset jotka karkaavat valtion säätelyjärjestelmien ulkopuolelle, ja eivät sen lisäksi noudata ymmärrettävää ja potentiaalisesti vallankäytöllä manipuloitavaa logiikkaa, ovat ainakin joiltain osin ongelmallisempia ja uhkaavampia vallankäyttäjille kuin esim. motiiveiltaan ja intresseiltään tavalliset rahaa hankkivat rikolliset. Koska oikeudenkäyntien tarkoituksena oli normaalisti laittaa tekojen motiivien ja intressien vastapainoksi niitä suurempi rangaistus, oikeuden prosessi jumiutui. Se ei voinut toisaalta julistaa Henrietteä mielisairaaksi tai dementoituneeksi, ja toisaalta se ei tiennyt minkä vastapainoksi se antaisi rangaistuksen; minkälainen ja kuinka suuri rangaistuksen tulisi olla. Oikeuslaitos olisi halunnut hoitaa asian itse, mutta nyt se oli pakotettu kutsumaan psykiatrit selittämään tätä mystistä tapausta. Oikeuslaitos oli ambivalentti asian suhteen. Se pyysi psykiatrien konsultaatioita, mutta sitten osittain torjui niitä. Psykiatrit tarkkailivat Henrietteä muutaman päivän, mutta eivät havainneet mitään normaalisti poikkeavaa, mielen häiriöitä tai mielisairauden merkkejä. Psykiatrit pyysivät 2-3 kuukautta lisää aikaa tarkkailuun. He saivat sen, mutta eivät havainneet edelleenkään mitään normaalista poikkeavaa. He arvelivat, että jos he olisivat voineet tarkkailla Henriettea murhapäivänä, he olisivat havainneet jotakin epänormaalia.

Syyttäjän syytteen mukaan Henriette Cornierin avioero, avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset, lasten hylkääminen lastenkotiin, turmeltuneisuus, irstaus, hyvien asioiden puuttuminen elämästä jne. tavallaan ennakoivat rikosta. Hänen elämänsä kuvasti hajanaisesti hänen rikostaan, Henriette muistutti rikostaan. Kun näin on, teko todella on hänen ja se voidaan lukea hänen syykseen. Henriette ei ole mielisairas, eikä hänellä ole dementiaa, joten syytettä ei voi kumota sillä perusteella. Päinvastoin, Henriette on täysin selväjärkinen. Hänen selväjärkisyyttään kuvaa myös se, että hän suunnitteli tekonsa etukäteen juonitteluineen kaikkineen. Syyte toteaa, että Henriette tajusi täysin tekonsa vakavuuden. Tekoon liittyvät moraaliset ja lailliset aspektit olivat hänelle selviä. Näiden syiden perusteella syyttäjä vaati Henriettelle tuomiota murhasta. Syyttäjä korvasi Henrietten puuttuvan motiivin selväjärkisyydellä ja rationaalisuudella.

Henriette Cornierin puolustus kutsui avukseen psykiatri Marcin. Puolustuksen ja Marcin tavoitteena oli muuttaa intressin ja motiivin puute mielisairaudeksi ja yleisesti sairaudeksi. Henriette oli aiemmin elosteleva, irstas, iloinen, hyvällä tuulella ja hänellä oli huumorintajua. Ennen murhaa hän muuttui surulliseksi ja melankoliseksi, ja hän vaikutti usein olevan kuin horroksessa, eikä vastannut kysymyksiin. Edeltävä elämä ei vastannut jälkimmäistä. Hänen elämässään oli murroskohta, jonka jälkeen hänestä tuli mieleltään sairas. Lisäksi Henriettellä oli kuukautiset menossa murhan aikana ja se vaikutti negatiivisesti hänen mieleensä. Puolustus pyrki osoittamaan, että Henrietten mielisairaus oli kuin meteori, joka ohitti suhteellisen nopeasti hänen selvän ja pysyvän moraalisen tietoisuutensa, eikä missään vaiheessa poistanut sitä. Henriettellä ei ollut yhdellä tasolla motiivia, mutta oli olemassa jokin energia, joka rikkoi rikkoi ja läpäisi hänen moraalinsa suojavallit, ja työnsi syrjään hänen normaalit motiivinsa ja intressinsä. Puolustuksen mukaan Henriette toimi vastoin intressejään murhatessaan tytön. 1700-luvun ja 1800-luvun intressiteoriat eivät voi selittää sitä. Marc viittasi mysteeriseen ja käsitteenä uuteen energiaan nimittämällä sitä vastustamattomaksi suunnaksi; tunteeksi, jota ei voi vastustaa; lähes vastustamattomaksi himoksi; ja julmaksi taipumukseksi, jonka alkuperää me emme tunne. Puolustusasianajaja Fournier viittasi siihen sanoilla väkivaltaisen intohimon energia; ihmisen rakenteen tavallisille laeille poikkeuksellisen ja epätavallisen tekijän läsnäolo; herkeämätön ja muuttumaton päättäväisyys, joka marssii ilman taukoja tavoitteeseensa; vaikutus, joka kahlehti Henriette Cornierin mielen, ja joka yleisellä tasolla ohjaa kaikkia murhanhimoisia monomaanikkoja; ja barbaarinen vietti. Fournier sanoi: "Olennaisilta osin Henriette toimi kuin hän olisi ollut unessa, ja hän heräsi unestaan vasta tekonsa suorittamisen jälkeen." Marc puhui myös vaistomaisesta teosta ja vaistomaisesta taipumuksesta. Nämä jälkimmäiset olivat uusia käsitteitä psykologiassa ja niitä ei ollut vielä kunnolla muodostettu. Tämän tapauksen myötä vaistot ja vietit tulivat osaksi psykiatriaa. Ihmisten sisäisten voimien, taipumusten, alttiuksien, impulssien, automatioiden ja energioiden psykologinen tutkiminen alkoi. 1800-luvun juridinen psykiatria tuli siihen tulokseen, että hirviömäiset teot, eli murhat, joilla ei ollut motiiveja, olivat sairaalloisten vaistojen ja viettien tuottamia. Muitakin ihmisten epänormaaleja motiivittomia toimia alettiin selittää häiriintyneillä, vääristyneillä, rikkoutuneilla tai kehittymättömillä vaistoilla. Psykiatrian painopiste siirtyi yhä enemmän harvinaisemmista suurista hirviöistä pieniin ja lukuisiin hirviöihin, pikku pervertikkoihin ja muihin arkipäiväisiin epänormaaleihin henkilöihin. Psykiatria laajensi vähitellen rajojansa niin, että monenlaiset pienet psykologiset ja toiminnalliset poikkeavuudet, epäsäännöllisyydet ja häiriöt alkoivat kuulua sen piiriin. Psykiatria esitti itselleen kysymyksiä. Onko se tervettä, sairasta vai molempia, että ihmisellä on vaistoja ja viettejä? Onko se sairasta, että antaa vaistojen toimia ja kehittyä vapaasti? Onko olemassa tietynlaisia vaistojen järjestelmiä, jotka liittyvät sairaalloisuuteen, sairauksiin tai epänormaaliuteen? Onko olemassa sellaisia vaistoja, joihin liittyy hirviömäisyyttä, sairautta tai heikkoutta? Onko olemassa epänormaaleja vaistoja? Jne. Ennen hulluus, houretila ja dementia olivat olleet psykiatrian hallitsevia käsitteitä, nyt mukaan tulivat vaiheittain mm. hysteria (hulluus, johon ei liittynyt houreita tai ajattelun virheitä), pakkomielteet, henkiset ja fyysiset automaatiot, ja psykologiset impulssit. Oikeuslaitoksen ja psykiatrien välinen yhteistyö haki muotoaan ja alkoi vakiintua tietynlaisiksi säännöllisiksi menettelytavoiksi.

Voidaan havaita, että kun hirviöt aiheuttivat olemassaolollaan ja toiminnallaan häiriöitä ja tuhoa yhteiskunnassa ja yhteiskunnan toiminnassa, ne tuottivat samalla myös uutta tietoa, tiedettä ja uusia psykiatrisia parannuskeinoja. Hirviöt voivat siten paradoksaalisesti tuottaa myös pääsääntöisesti positiivisia asioita. Hirviöiden toiminta tuotti myös uusia valta-, kontrolli- ja säätelyjärjestelmiä. Ihmishirviöt loivat siten omalta osaltaan perustaa myös tulevaisuuden institutionaalisille ja valtiollisille hirviöille.

6 kommenttia:

Valkea kirjoitti...

https://www.youtube.com/watch?v=-pXtCW7lQk8

Valkea kirjoitti...

Edit on pieniä lisäyksiä ja tarkennuksia, esim. seuraavassa lauseessa tähdillä merkitty kohta: "He pystyvät erottamaan toisistaan tärkeämmän hengellisen ja vähemmän tärkeän maallisen, jolloin he eivät takerru liikaa johonkin maalliseen valtion politiikkaan ja voivat siitä tarvittaessa luopua tai vaihtaa sen toiseen, *jos se aiheuttaa liikaa ongelmia*.

Anonyymi kirjoitti...

Erittäin mielenkiintoinen kirjoitus. Jotkut asiat olisivat vaatineet viitteitä ja kappalejakoon voisi kiinnittää jatkossa huomiota. Lyhyemmät kappalejaot tekevät tekstistä luettavamman. Muuten oikein nautittava kirjoitus!

Valkea kirjoitti...

Anonyymi,

kiitos.

Paavo Kuronen kirjoitti...

Todella mielenkiintoisia ajatuksia ideologioista ja Robespierrestä. Robespierre on ristiriitaisuudessaan kiehtova hahmo: hän tahtoi hyvää, mutta teki pahaa. Palvoi järkeä, mutta oli hullu.

Vallankumouksen viimeisinä kuukausinahan järjestettiin "Korkeimman Olennon Festivaali". Robespierre oli rakennuttanut Pariisiin paperimassasta vuoren, jonka päällä hän käveli toogassa ja saarnasi ihmisille hyveellisyydestä.

En voi silti olla kuulematta totuuden siementä noissa ylevissä puheissa puhtaista ja herkistä sieluista, hellästä, mutta käskevästä intohimosta jne. Niissä kaikuu se "universaali järki" ja inhimillinen kaipaus paremmasta, joihin Robespierre uskoi niin vakaasti, että oli valmis kuolemaan niiden puolesta.

Jotenkin meidän ihmisten kuitenkin kannattaisi yrittää "liikkua kohti täydellisyyttä" (mikä on sama asia kuin liikkua kohti "parempaa", mitään absoluuttisia, tai liiallisia tavoitteita ei tarvita) ja etsiä yhteistä näkemystä siitä, millaista tuo liike voisi olla.

Siitä olen samaa mieltä, että tärkein taistelu käydään ihmisessä itsessään, mutta kyllä tuo hyvän ja pahan välinen taistelu ulottuu myös yhteiskunnallisiin oloihin. Tekstissä on joka tapauksessa erinomaista yleisen tason ideologia-kritiikkiä, joka osui ilahduttavan, joskin aluksi ärsyttävän lähelle itseäni.

Mitä tulee liberaalien taantumisen mahdollisuuksiin, niin sitähän voi seurata kuin hidastettuna elokuvana USAn yhteiskunnallisessa kehityksessä. Stasia kattavampi kansalaisten vakoilu, militarisoitu poliisi, jatkuvat laittomat sodat ja drone-iskut, käytännössä avoin rikollisuus pankkimaailmassa jne. jne. Ja liberaalit akateemikot, mediapersoonat ja poliitikot hyväksyvät hiljaa.

Valkea kirjoitti...

Paavo Kuronen,

kiitos.

Ideologioihin liittyvät ilmiöt opettavat meille sen, että 'ylevät' ideologiset kirjoitukset voitaisiin julistaa huumeiksi; sellainen vaikutus niillä on ihmisiin, erityisesti intellektuelleihin. Jonkinlainen vieroitushoito olisi paikallaan.

Ideologiat menevät aina liiallisuuksiin. Ne ottavat yhden ihmisten tavoitteen ja tekevät siitä ideaalin ja imperatiivin, joka pyrkii sulkemaan muut tavoitteet pois. Esim. tasa-arvon tavoite pyrkii sulkemaan eriarvoisuuden pois tavoitteena, kuten myös sellaisia tavoitteita, jotka tulkitaan vähempiarvoisiksi, merkityksettömiksi tai haitallisiksi, esim. etnosentrisyyden. Tasa-arvosta on hyötyjä ja haittoja, ja eriarvoisuudesta on hyötyjä ja haittoja. Kumpaakin tarvitaan sopivissa suhteissa, sopivissa tilanteissa, sopiville ihmisille ja sopivina aikoina. Eriarvoisuuden lisäksi tarvitaan muita tasa-arvoideologian poissulkemia tavoitteita. Vaikka systeemi pyrkisi luomaan hyvän sekoituksen kaikista tarpeellisista ja hyödyllisistä tavoitteista, ajan mittaan se menisi silti liikaa johonkin suuntaan, ja siksi korjausliikkeitä toiseen suuntaan täytyisi tehdä. Koska ideologian tavoitteet ovat imperatiiveja, ne pyritään aina toteuttamaan valtion byrokratialla tai muulla keinoin pakottamalla, vaikka tavoitteiden saavuttamiseen on useimmiten parempiakin keinoja; kansalaisten, yhteisöjen, osuuskuntien, paikallisten toimijoiden ja yritysten omaehtoisia keinoja. Lisäksi byrokratialla on sisäsyntyinen taipumus kulkea tiettyyn poliittiseen suuntaan, joten byrokratian käyttämisellä on taipumus lukita ja rajoittaa yhteiskunta muutamaan ideologiseen tavoitteeseen.

Tässä nim. Tiedemies käsitteli joitain eriarvoisuuden hyötyjä:

http://tiedemies.blogspot.fi/2014/11/eriarvoisuus.html

Etnosentrinen yhteistyö on parempi yhteistyöstrategia kuin humanitaarinen, itsekäs tai petollinen strategia:

http://jasss.soc.surrey.ac.uk/16/3/7.html

Ideologia tuottaa myös ideologian kannattajien kannalta paradoksaalisia lopputuloksia. Juuri sen takia, että nykyisin politiikassa pyritään niin paljon tasa-arvoisuuteen ja toteutetaan niin paljon tasa-arvopolitiikkaa, haitallinen ja vaarallinen eriarvoisuus on maksimoitunut (suurpankkiirit, kansainvälisten suuryritysten yhteistoiminta, kansainväliset byrokratiat jne.). Maksimaalisen eriarvoisuuden tavoittelijat tarvitsevat tasa-arvoideologiaa saavuttaakseen maksimaalisen eriarvoisuuden. Samoin Neuvostoliitossa Stalin tarvitsi tasa-arvoideologiaa luodakseen maksimaalisen eriarvoisuuden itsensä ja muiden välille.

Sivun näyttöjä yhteensä

Lukijat

Blogiarkisto