Hiljaista Pohdintaa

Hiljaista Pohdintaa

lauantai 13. tammikuuta 2018

Liberaali demokratia ja ahdinko poliittisena välineenä

Liberaali demokratia on systeemi, jolla sosiaalidemokratiasta, ja sitä hallitsevasta kansainvälisestä plutokratiasta ja julkisesta byrokratiaverkostosta pyritään tekemään ikuisia.

Liberaalissa demokratiassa voidaan melkein aina ennustaa politiikan vaihteluväli. Politiikka vaihtelee enemmän tai vähemmän keskipisteen ympärillä, jota voidaan kutsua sosiaalidemokraattiseksi keskiarvoksi. Liberaalin järjestelmän politiikan vaihtelu ei juuri koskaan ylitä sosiaalidemokratian rajoja, ja jos joskus ylittää, sillä on taipumus jäädä väliaikaiseksi. Politiikka palaa suhteellisen nopeasti vaihtelemaan sosiaalidemokratian rajojen sisällä. Liberaalin demokratian joustavuus on osin suunniteltu ja osin kehittynyt kestämään hyvin taloudellisia shokkeja, poliittista tyytymättömyyttä, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, melko suuria taloudellisia eroja, sotia, luonnonkatastrofeja, jne. Pääoma- ja suuryrityskeinen markkinatalous ja suuret julkiset byrokratiat tuottavat suuren osan näistä ongelmista, ja poliittisen järjestelmän on kestettävä niiden toiminnan seuraukset.

Liberaali demokratia, eli liberaali fasismi on monietnisen, monikulttuurisen ja suurkaupunkikeskeisen kansainvälisen järjestelmän tai 'imperiumin' sosiaalidemokraattista politiikkaa. Imperiumi laajenee ja kasvaa pääasiassa taloudellisin, väestösiirrollisin, poliittisin ja kulttuurillisin keinoin, mutta jos ne osoittautuvat riittämättömiksi tai joku valtio aiheuttaa  järjestelmässä suuria häiriöitä tai esteitä, imperiumi voi käyttää sotilaallisia keinoja.

Traditionaalinen fasismi ja kansallissosialismi ovat taloudellisesti ja sotilaallisesti vahvaksi pyrkivän ja laajentumista tavoittelevan kansallisvaltion sosiaalidemokraattista politiikkaa. Fasistinen järjestelmä huolehtii riittävästä syntyvyydestä, jotta kansalaisia riittää talouden kasvun, armeijan, valloitussotien ja asutustoiminnan tarpeisiin. Fasistinen valtio karkottaa, eliminoi, vangitsee, propagoi tai uudelleenkouluttaa (oletettuja tai todellisia) heikkoja, vahingollisia tai petollisia yksilöitä ja ryhmiä, jotka heikentävät tai uhkaavat valtion asettamien päätavoitteiden toteuttamista. Fasistinen järjestelmä kasvattaa, kouluttaa ja karaisee yksilöistä vahvoja, kestäviä ja osaavia kansalaisia, ja sulauttaa heitä yhteen valtion johtamiksi kollektiivisiksi ryhmiksi, organisaatioiksi ja joukoiksi. Fasistinen valtio keskittää, ohjaa tai säätelee kaiken yhteiskunnan toiminnan ja tuotannon palvelemaan viime kädessä valtion päätavoitteita. Woodrow Wilsonin Yhdysvallat 1900-luvun alkupuolella ja Ruotsi 1930 -luvulla olivat enemmän talouteen ja tuotantoon painottuvia fasistisia järjestelmiä, 1930 -luvun Italia ja Saksa olivat enemmän sotilaallisuuteen ja valloitussotiin painottuvia fasistisia järjestelmiä.

Liberaalin sekatalouden sanotaan tuottavan taloudellisia eroja ja sitten tasoittavan niitä. Tämä pitää osittain paikkansa, mutta poliittisesti ja taloudellisesti yhtä tärkeää on se, että liberaali demokratia ylläpitää ja tuottaa lisää ahdinkoa, ja uusintaa ahdingon luokkajärjestelmää. Tämä voi tuntua intuition vastaista, koska liberaalin järjestelmän edustajat puhuvat usein retorisessa suojelussaan olevien ryhmien taloudellisesta ja muusta ahdingosta, sekä valtion ja kuntien sosiaalisista ohjelmista, joilla niitä voidaan lievittää.

Raha on puutteellinen motivoija. Jos henkilön palkka on jonkin verran yli keskimääräisen, lisäraha ei tuo juuri ollenkaan lisää tyytyväisyyttä ja onnellisuutta. Mitä enemmän ihmiselle kertyy varallisuutta tai mitä vähempään ihminen on tyytyväinen, sitä heikommaksi rahan motivoiva vaikutus muuttuu. Monet ihmiset ovat tyytyväisiä jopa sosiaaliturvan ja perusterveydenhuollon yhdistelmäänkin. Toisaalta ahdinko on voimakas ja kestävä motivoija. Ihminen pyrkii jatkuvasti pois ahdingosta, suojaamaan itsensä siltä tai poistamaan ahdingon aiheuttajan. Ahdingon motivoiva vaikutus ei heikkene juurikaan ajan kuluessa. Ahdingon ja rahan motivoivat vaikutukset kietoutuvat yhteen ja täydentävät toisiaan. Kun järjestelmä ylläpitää tai lisää ahdinkoa, sille tarvitaan purkautumistie, johon sitä koko ajan puretaan. Demokraattinen politiikka on yhteiskunnallisen ahdingon purkautumistie ja hillitsijä, jotta se ei saa hallitsemattomia muotoja. Kun ahdinko vähenee tai pysyy liian kauan ennallaan, liberaalin järjestelmän täytyy tuottaa sitä lisää.

Monien suurten yksityisten yritysten prosentuaalinen tuotto on heikko, joskus pitkään negatiivinenkin. Jos taloudellinen voitto olisi niiden toiminnan ainoa motiivi, monet niistä lakkautettaisiin. Koska niiden toiminnan todellisena tavoitteena on suurimmalta osin tuottaa työtä ja palkkioita niiden työntekijöille ja johtajille, niiden toiminta jatkuu huonoista tuotoista huolimatta. Useimpien julkisten organisaatioiden hyötysuhde suhteessa niihin käytettyihin resursseihin on huono, koska ne eivät ole markkinoiden paineiden ja vaatimusten alaisia. Niiden toiminta jatkuu, koska ne tuottavat työtä ja toimeentuloa lukuisille byrokraateille ja etuja osalle byrokratioiden asiakkaista. Byrokraatit, byrokratioista riippuvaiset tai hyötyvät ihmiset ja byrokratioille myönteisiksi propagoidut ihmiset ovat motivoituneita pitämään julkisia organisaatioita yllä. Vaikka yritysten voitoilla ja julkisten byrokratioiden hyötysuhteella on vaikutusta, niitä on yliarvioitu ja jätetty suurelta osin huomiotta muut toiminnan motiivit.

Yleensä sanotaan, että ryhmät kilpailevat demokratiassa siitä, kuka pystyy saamaan itselleen eniten etuja muiden kustannuksella ja vähimmillä omilla panostuksilla, mutta erilaiset ryhmät kilpailevat demokratiassa myös siitä, kuka pystyy minimoimaan oman ja suojattiensa ahdingon ja tuottamaan sitä eniten muille. Ahdingon tuotanto ei ole nollasummapeli, vaan sen kokonaismäärää yhteiskunnassa pystytään lisäämään melkein kaikille. Ahdinkoa tuotetaan toisille ryhmille yksipuolisesti, ristiin, kehämäisesti, vastavuoroisesti ja erityisesti pyramidimaisesti alaspäin hierarkiassa.

Esim. ryhmä A tuottaa poliittisesti ahdinkoa ryhmälle B, ja B tuottaa myöhemmin ahdinkoa vastavuoroisesti ryhmälle A. A yrittää vakuuttaa B:lle ja kaikille muille, että A:lla on suuri ahdinko ja B:llä ei ole todellisuudessa juuri mitään ahdinkoa. B tekee samaa A:lle. A ja B sanovat edustavansa myös muita ryhmiä kuin itseään, jolloin ne saavat ulkopuolisilta tukea ja voivat esiintyä altruistisina. A:n ja B:n taidot, resurssit ja yhteiskunnallinen asema määrittävät pitkälti sen kuinka hyvin ne onnistuvat ahdingon tuottamisessa ja propagandassaan.

Ahdingon jakautumisella yhteiskunnassa on luokkarakenne.

Ylimpänä hierarkiassa olevat plutokraatit eli miljardöörit saavat rahalla kaiken tarvitsemansa ja he ovat lähes täysin suojattuja yhteiskunnallisilta ahdingoilta. Tämä erottaa heidät melkein kaikista muista ihmisistä. Miljardöörit 'pelaavat' resursseillaan peliä,  jossa he voivat voittaa lisää rahaa ja valtaa, mutta he eivät voi henkilökohtaisella tasolla juurikaan hävitä. Jos esimerkiksi miljardöörillä on 40 miljardia dollaria omaisuutta, ja hän sijoittaa rahojaan todella huonosti ja kilpailijat syövät hänen omaisuuttaan entisestään, hän voi huonoimmassa tapauksessa menettää vaikkapa 30 miljardia dollaria. Siinä vaiheessa hänellä on vielä 10 miljardia turvallisemmissa sijoituskohteissa. Hänen rahansa riittävät samanlaiseen elämään kuin ennenkin, koska monimiljardöörien elämisen kulut ovat pieni murto-osa heidän omaisuudestaan. Hän ei joudu yhteiskunnallisesta näkökulmasta ahdinkoon. Monimiljardööri voi toki sairastua syöpään, menettää lapsensa onnettomuudessa, päätyä masentavaan avioeroon tai kärsiä ahdistuksesta psyykkisen sairauden muodossa, mutta nämä eivät riipu hänen yhteiskunnallisen asemansa tarjoamista eduista, mahdollisuuksista ja turvasta.

Plutokraatit pystyvät vaikuttamaan politiikkaan pitkälti haluamallaan tavalla. He pystyvät tuottamaan yhdessä liberaalin fasistisen järjestelmän kanssa runsaasti ahdinkoa muille ja rikastumaan sillä. Plutokraatit pystyvät suojaamaan resursseillaan itsensä mahdollisilta vastareaktioilta. Liberaali demokratia vähentää plutokraatteihin kohdistuvia paineita riippumatta poliitikkojen mahdollisesta plutokraatteihin kohdistuvasta retoriikasta.  Plutokraatit esimerkiksi säästävät kuluja ja rikastuvat maahanmuuttajien pimeälla ja harmaalla halpatyövoimalla. Maahanmuuttajat aiheuttavat monenlaisia ongelmia alaluokalle ja keskiluokalle; työttömyys, asuintalojen ja asuinalueiden huonontuminen,  rikollisuus, palkkojen putoaminen, jne. Jos tämän tyyppisiä ahdinkoja ja niiden todellisia syitä yleensä edes käsitellään tieteellisissä tutkimuksissa, mediassa tai poliittisissa yhteyksissä, niistä puhutaan negatiivisina ulkoisvaikutuksina, melkein kuin ne tapahtuisivat tahattomasti tai vahingossa itsestään ja olisivat niiden tuottajia ehkä harmittaviakin sivuvaikutuksia. Tämä on kuitenkin väärä tulkinta. Ahdingon lisääminen on keskeinen ja harkittu osa maahanmuuttopolitiikkaa. Alaluokan ja keskiluokan ahdingon lisääminen alentaa palkkoja, laskee työn ehtoja ja standardeja, vähentää lakkoilun todennäköisyyttä, jne. Sosiaalidemokraattinen järjestelmä on niin kankea ja luutunut, että ilman ahdinkoa haluttuja vaikutuksia ei juurikaan saada aikaan, katsottiinpa niitä negatiivisesti (palkkojen lasku, työolosuhteiden heikkeneminen, jne.) tai positiivisesti (parantunut kilpailukyky, suuremmat tuotot ja voitot, jne.).

Keskiluokka on ahdingon suhteen välikädessä. Keskiluokka hyötyy alaluokan ahdingosta, mutta ei läheskään niin paljon kuin yläluokan plutokraatit. Keskiluokka kärsii ahdingosta, mutta ei niin paljon kuin alaluokka. Suurempi ahdinko riippuu Damokleen miekkana keskiluokan yllä. Jos alaluokasta puristetaan ahdingon avulla kaikki mikä irti lähtee, ahdinko siirretään seuraavaksi täysimääräisenä puristamaan keskiluokasta kaikki mikä irti lähtee.

Politisoituneet tiedemiehet ja liberaalit toimittajat ovat keskiluokan draamakuningattaria. Siihen on useita syitä. He ovat riippuvaisia sanojensa vaikutuksesta muihin ihmisiin, joten heillä on taipumus käyttää niitä liioitellen tehostaakseen niiden vaikutusta. Em. tiedemiehet ja toimittajat ovat eräänlaisia liberaalin demokratian korruptoituneita pappeja. Heidän tehtävänsä on havaita, muotoilla ja ilmaista ihmisten tyytymättömyyttä, tavoitteita ja toiveita järjestelmän sallimilla tavoilla ja ohjata ne järjestelmän hyväksymiin kanaviin. Silti osin kuin tiedemiesten ja toimittajien retoriikka ei tyydytä ihmisiä, heidän täytyy opettaa, huijata, houkutella ja painostaa ihmisten ajattelua mukautumaan sallittuihin kanaviin.

Politisoituneet tiedemiehet vertaavat huonompaa yhteiskunnallista asemaansa ja palkkojaan "kapitalisteihin", koska he katsovat pystyvänsä itse samanlaiseen tai parempaan ohjausfunktioon yhteiskunnassa. Tämä toimii politisoituneiden tiedemiesten tyytymättömyyden perustana ja lisää heidän dramaattisuuttaan.
Tiedemiehet tarvitsevat ajatustyöhönsä ja tutkimuksiinsa paljon rauhaa, aikaa ja kiirettömyyttä. Heidän ajatustyönsä häiriintyy herkästi. Kun tiedemiehiä altistetaan pätkätöille, epävarmuudelle töiden säilymisestä, työhön liittyville arvioinneille ja vertailuille, aikatauluille, tulosvaatimuksille ja tulospalkkaukselle, tms., tiedemiesten pasmat menevät sekaisin. Politisoituneilla tiedemiehillä ja muillakin tiedemiehillä on taipumus reagoida tällaiseen kilpailutukseen voimakkaasti. Se suurentaa heidän dramaattisuuttaan.

Toimittajilla on paljon poliittista valtaa, mutta siihen suhteutettuna heidän tulonsa ja yhteiskunnallinen asemansa ovat suhteellisen alhaisia. Tämä toimii jatkuvana toimittajien tyytymättömyyden aiheena ja kasvattaa heidän dramaattisuuttaan.

Nämä tekijät lisäävät yhdessä politiikan retorista dramaattisuutta, ja tekevät politisoituneista tiedemiehistä ja toimittajista vakuuttavampia massojen tyytymättömyyden kanavoijia. Politisoituneiden tiedemiesten ja toimittajien tyytymättömyyden syyt muistuttavat toisiaan paljon, samoin kuin niistä seuraava dramaattisuus.

Liberaali yhteiskunta kehittyy, niiltä osin kuin kehittyy, hitaasti tai melko hitaasti, ja monilta osin se taantuu tai on pysähtynyt. Liberaalin demokratian politiikka on lähes pysähtynyttä lukuunottamatta joitakin non-konformistisia puolueita. Jos ihmiset näkisivät tämän todellisuuden sellaisena kuin se on, se lisäisi ihmisten tyytymättömyyttä, kyllästyneisyyttä ja muutospaineita. Tämän takia politisoituneiden tiedemiesten ja liberaalien toimittajien täytyy kuorruttaa yhteiskunta ja politiikka suurilla draamoilla, jatkuvilla tapahtumilla ja liioitelluilla kehitysaskeleilla.

Demokratian prosessi on itsessään suuri draama. Puolue A hävisi neljä vuotta sitten vaalit, mutta voittaa värikkäiden vaiheiden, paljastusten ja kovien retoristen taisteluiden jälkeen nykyiset vaalit. A:n kannattajien mielestä nyt kaikki on mahdollista, nyt kaikki hyvä toteutuu, nyt mennään vauhdilla kohti hyvää tulevaisuutta. Hallituskoalitioneuvottelujen aikana tavoitteista sulaa kompromissien takia kolmasosa pois. Hallituskauden aikana käy ilmi, että hallitus ei voi toteuttaa yhteiskunnan jarruttavien rakenteiden takia kolmasosaa tavoitteista. Lisäksi se kolmasosa tavoitteista, joka saadaan toteutettua, on vaikutuksiltaan ja seurausvaikutuksiltaan osin laimean hyvä ja osin negatiivinen, ei ollenkaan sellainen kuin kannattajat toivoivat. Kokonaisuutena oikeastaan juuri mikään ei muuttunut. A:n kannattajat ovat epämääräisesti pettyneitä kun seuraavat vaalit alkavat. A:n kannattajat purkavat patoumiaan puolue B:hen ja syyttävät sitä kaikesta, joka on huonosti. Värikkäiden vaiheiden jälkeen puolue B voittaa vaalit. A:n kannattajat varautuvat olettamiinsa B:n aiheuttamiin katastrofaalisen huonoihin aikoihin. B:n hallituskausi menee suunnilleen samalla tavalla kuin A:n, eli kokonaisuutena juuri mikään ei muutu. Seuraavissa vaaleissa A voittaa jälleen värikkäiden vaiheiden jälkeen, jolloin pysähtyneisyyden sykli alkaa uudestaan. Jos A:n kannattajilta kysytään kuinka paljon yhteiskunta on muuttunut syklin aikana ja kuinka paljon A on saanut aikaan, A:n kannattajat vastaavat kumpaankin kysymykseen paljon, koska he ajattelevat enemmän dramaattisia poliittisia tapahtumia, tappioita, pettymyksiä, uusia nousuja, innostusta, saavutuksia, voiton huumaa, työn määrää, paljastuksia, väittelyitä, riitoja, taisteluita, jne., joita sykliin kuuluu, ja vähemmän sitä mitä yhteiskunta todellisuudessa on tai miten paljon se on mahdollisesti kehittynyt.

Liberaalin demokratian tehokkuus voidaan tiivistää seuraavaan sanalliseen kaavaan: Todellinen politiikka ja yhteiskunta, melko staattisia + useat suuret ongelmat ja ahdinko kasvavia + poliittinen ja tiedotuksellinen draama ----> liberaali yhteiskunta tuntuu menevän vauhdilla eteenpäin ja ongelmat tuntuvat korjaantuvan kunhan vastapuolen poliitikot saadaan kerta toisensa jälkeen äänestämällä pois vallasta ja oma poliittinen ryhmä kerta toisensa jälkeen sen tilalle.

Dramaattisuus liberaalissa demokratiassa merkitsee valheita, vääristelyjä ja kertomatta jättämisiä. Ne ovat usein läpinäkyviä. Miten liberaalit toimittajat ja politisoituneet tiedemiehet saavat kannattajansa katsomaan niitä läpi sormien tai uskomaan niihin? Heidän täytyy kiinnittää kannattajiensa huomio koko ajan ylimpiin asioihin (useimmiten valheita), jotka oikeuttavat valheet pienemmissä asioissa. Jos esimerkiksi Trump on "kirjaimellisesti Hitler, joka pyrkii perustamaan fasistisen järjestelmän" (me tosin elämme jo sellaisessa), silloin kaikki Trumpia vastaan esitetyt muut valheet koetaan oikeutetuiksi, hyviksi tai välttämättömiksi. Se mikä usein ensin tiedetään enemmän tai vähemmän valheeksi, vääristelyksi tai liioitteluksi, muuttuu ajan kuluessa, sosiaalisella konformismilla, auktoriteettien vahvistuksella ja monen toiston jälkeen yhä enemmän "totuudeksi".

Yläluokan ja keskiluokan liberaalit halveksivat alaluokkaa, vaikka he käyttävät siihen liberaalissa yhteiskunnassa hyväksyttyä koodikieltä, jolla syyllisyys halveksimiseen ja kansanryhmää vastaan kiihottamiseen voidaan kieltää. Yläluokka ja keskiluokka eivät enää toimi esimerkkinä alaluokalle, eivätkä opeteta sille hyveitä tai pyri kasvattamaan sen luonnetta. Vallitsevat liberaalit arvot ja todellisen kristinuskon heikentyminen ovat vähentäneet mm. alaluokan toimintakykyä, sosiaalisuutta ja vakautta. Yläluokka ja keskiluokka odottavat tästä huolimatta alaluokalta hyviä työsuorituksia, mukautumista ja kuuliaisuutta. Alaluokan alhaiset palkat eivät yksin riitä alaluokan motivoimiseksi ja ojentamiseksi, joten yläluokka ja keskiluokka käyttävät siihen myös ahdinkoa. Ahdingon aiheuttaminen on halvempaa kuin rahalla motivoiminen. Alaluokalle on helppo aiheuttaa ahdinkoa. Jos alaluokan jäseniltä jää yksi palkka saamatta, he ovat usein henkilökohtaisessa konkurssissa. Alaluokan resursseilla ja asemalla on usein vaikea saada kohtuullista puolisoa parisuhdemarkkinoilla. Alaluokan asuinalueet ovat alttiita ongelmien kasautumiselle. Alaluokka on riippuvaisin julkisten palveluiden tasosta ja tuista. Jne. Liberaalit käyttävät massamaahanmuuttoa erityisesti alaluokkaa vastaan lisätäkseen sen ahdinkoa kaikilla elämänalueilla.

Liberaali demokratia on suurelta osin ahdingon jakamista tai jakamatta jättämistä eri ryhmille. Ahdingon lisääntyminen on ihmisille useimmiten paljon merkityksellisempää kuin se saavatko he jonkin korotuksen etuihin tai vähennyksen veroihin. Siksi ihmisten ahdinko ja sen kytkökset toisten ihmisten hyötyihin on suotavaa liittää avoimesti osaksi politiikkaa. Ahdingon määrää pystytään arvioimaan vain sumeasti, mutta on suhteellisen helppoa laittaa erilaiset ahdinkojen luokat suuruusjärjestykseen. Niiden pohjalta voidaan käydä nykyistä parempaa ja rakentavampaa poliittista keskustelua. Liberaali demokratia itsessään ei ole enää korjattavissa.

7 kommenttia:

Valkea kirjoitti...

Lukusuositus; ovatko yhteiskuntiemme suureen kokoon liittyvät säännöt, proseduurit, lait ja informaation jakautumisen puutteet tehneet yhteiskunnistamme pahantahtoisia ja ihmisvastaisia 'tekoälyjä'?

https://evolutionistx.wordpress.com/2018/01/01/do-sufficiently-large-organizations-start-acting-like-malevolent-ais/

https://evolutionistx.wordpress.com/2018/01/03/do-sufficiently-large-organizations-start-acting-like-malevolent-ais-pt-2/

Valkea kirjoitti...

Olen aiemmin todennut, että fasismi = sosiaalidemokratia. Tätä on toisen maailmansodan jälkeen yritetty aktiivisesti häivyttää ihmisten mielistä liberaalien historioitsijoiden, poliitikkojen, politiikan tutkijoiden ja toimittajien toimesta. Mutta jos ajatellaan 1900 -luvun alun molemmin puolin sosiaalidemokraattisia puolueita ja 1900 -luvun alkupuolen fasistisia puolueita, niillä oli yksi todellinen ero; ne lähestyivät käytännössä samaa sosiaalidemokraattista tavoitetta hiukan eri kulmista.

Sosiaalidemokraatit pyrkivät johtamaan kansojaan työväenluokan nimissä (sosiaalidemokraattien johtajat kuuluivat useimmiten keskiluokkaan ja yläluokkaan), kun taas fasistit pyrkivät johtamaan kansojaan kaikkien luokkien liiton nimissä (fascio = oksista muodostettu kimppu, kaikki luokat ja ihmiset yhdessä), vaikka hekin painottivat usein eniten työväenluokkaa. Sosiaalidemokraattien retoriikkaan kuului fasisteja enemmän kansainväliseen yhteistyöhön liittyviä elementtejä, mutta molemmat olivat nationalistia yleiseltä politiikaltaan, ja selkeästi nationalistisia kansojaan johtaessaan. Tältäkin kannalta ne päätyivät samaan lopputulokseen. Jos koko maata johtaa ja säätelee keskitetysti, nationalismi on siitä seuraava luonnollinen johtopäätös.

Qroquius Kad kirjoitti...

Toisaalta Adolf Hitlerin tiedetään lausuneen, että sosialidemokraatit ovat kansallissosialistien pahimpia vihollisia:
kommunistin voi koska tahansa käännyttää kansallissosialistiksi, mutta sosialidemokraattia ei koskaan.

Kyse oli nimenomaan demokratia-aspektista:
se oli ja on edelleen keskeinen osa sosialidemokratiaa jopa kirjaimellisesti. Kansallissosialismi ja kommunismi ovat sen sijaan toistensa kaltaisia, ihmisyksilöä mitätöiviä oppeja.

Kansallissosialismin äärimmäinen muoto eli hitlerismi julistaa yksittäisen ihmisen olevan merkityksellinen ainoastaan osana kansaa. Nekin olisivat arvotettavina siten, että ylimpänä olisivat saksalaiset ja muut riittävän germaaniset kansat, sitten vähemmän germaaniset kansat (joihin suomalaisetkin II maailmansodan myötä voitiin lukea), sitten liittolaiskansat ja lopuksi orjuutettavat kansat; tuhottavia kansoja ei luettu enää edes ihmiskuntaan kuuluviksi.

Kommunismin äärimuoto stalinismi puolestaan julistaa yksittäisen ihmisen olevan merkitykselllinen ainostaaan rattaana yhteiskunnan muodostavassa massiivisessa koneessa. Jos ratas toimii huonosti, se joko korjataan tai vaihdetaan; aiempi heitetään pois kierrätettäväksi tai kokonaan hävitettäväksi.

Hitlerismin ja stalinismin ilmeisten yhtymäkohtien johdosta Neuvostoliiton propagandakoneisto saikin käskyn alkaa käyttää hitleristisestä kansallissosialismista ainoastaan nimitystä "fasismi". Tämä käytäntö jatkuu nykyäänkin Venäjällä, vähääkään välittämättä siitä että fascismi on eri asia kuin kansallissosialismi.

Fascismi on nationalismia, sosialismia ja militarismia yhdistävää valtionpalvontaa, joka näkee valtion orgaanisena elimenä. Siinä missä ihmisyksilö on hitlerismissä yksi jäsen kansasta ja stalinismissa yksi ratas koneistosta, on hän fascismissa yksi solu valtio-organismissa.

Jos hitleristisessä valtiossa joku osoittaa, ettei ole osa kansaa - hänet eliminoidaan kansan-, tai jopa rodun petturina hitlerismiin olennaisesti kuuluvan rasismin nimissä.
Jos stalinistisen valtion massiivikoneiston ihmisratas toimii huonosti - hänet poistetaan ja korjataan ja joka tapauksessa korvataan.

Fascistisessa valtiossa puolestaan valtionvastaiseksi katsottu ihminen on kuin syöpäsolu. Sellainen on operoitava radikaalisti, ja suunnattava huomio ympäröivään kudokseen mahdollisesti ja todennäköisesti uusiutuvien syöpäsolujen varalta.

Fascismilla, kansallissosialismilla ja kommunismilla ei ole siis mitään tekemistä sosialidemokratian kanssa, koska viimemainittuun kuuluu olennaisena osana demokratia.

Kaikista kolmesta ensinmainitusta se puuttuu totaalisesti.

Valkea kirjoitti...

Qroquius Kad,

Hitler on toki lausunut kaikenlaista, mutta tuo lausuma tarkoittaa lähinnä sitä, että Hitler piti kommunisteja parempina taistelijoina (heidän kanssaan kansallissosialistit olivat enimmäkseen tapelleet kaduilla), ei sitä, että Hitler olisi kopioinut enemmän kommunistien kuin sosiaalidemokraattien politiikkaa.

Hitler inhosi bolshevikkien brutaaleja oman kansansa hallitsemismetodeja, ja niinpä hän toteutti Saksassa ennen toista maailmansotaa toisenlaista politiikkaa, eli sosiaalidemokraattista politiikkaa. Työtä, yhteishenkeä, merkitystä elämälle, virkistävää vapaa-aikaa, edullisia kansanautoja, ilmaista terveydenhuoltoa, hyvää infrastruktuuria, jne. riitti. Hitler edisti yhteiskuntaluokkien kontakteja ja kommunikaatiota, sekä keskinäistä apua ja yhteistyötä, jolloin yhteiskuntaluokkien välit paranivat. Tulevaisuudenusko oli korkealla. Saksalaiset olivat laajalti tyytyväisiä. Juutalaisten olot olivat ennen sotaa huonommat, mutta juutalaisten vainot pysyivät suhteellisen vähäisinä verrattuna toiseen maailmansotaan. Toisin sanoen Hitler lahjoi saksalaisia suurella velkarahalla tyytyväisiksi, ja pyrki rahoittamaan tuhlaamisen myöhemmin valloitussodilla.

Saksalaisten tyytyväisyyden takia Gestapon toimia tarvittiin vain vähän, ja se oli hyvin pieni verrattuna Neuvostoliiton NKVDhen. Gestapon palveluksessa oli ennen sotaa koko Saksassa vain pari tuhatta henkilöä.

Sosiaalidemokraatit olivat Euroopassa pitkään radikaaleja ja vallankumouksellisia. Esimerkiksi Suomen vapaussota syttyi sen takia, että sosiaalidemokraatit lietsoivat kansalaiset propagandalla vallankumoussotaan. Saksassa sosiaalidemokraatit säilyivät suurelta osin vallankumouksellisina ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja sen jälkeenkin. Vallankumouksellisille sosiaalidemokraateille demokratia oli vain yksi välineistä, jolla vallankumous voitiin saavuttaa tai sitä voitiin edistää. Demokratia oli tietysti tarkoitus hävittää vallankumouksen jälkeen ja perustaa näennäisesti työväenluokan johtama diktatuuri.

Tämänhetkinen liberaali sosiaalidemokratia lahjoo myös kansalaisia tyytyväisiksi velkarahalla, ja rahoittaa sitä pyrkimällä laajentamaan imperiumia sisäisesti (maahanmuutto) ja ulkoisesti (Eu:n laajentuminen, Eu:n tavoitellut vapaakauppaliitot pohjois-Amerikan maiden kanssa, jne.). Eli selkeän hitleriläisellä linjalla mennään.

Valkea kirjoitti...

http://www.iltalehti.fi/politiikka/201711242200558414_pi.shtml

LS kirjoitti...

Ironia, olet niin väkevä!

Orlov - Sanctions, Shmanctions! (2018-01)

In the meantime, the US went all-in on fracking—an expensive and environmentally damaging technique for exploiting the marginal hydrocarbons present in shale. This scheme has resulted in temporarily increased oil and gas volumes and in astronomical levels of indebtedness for the companies involved, which are now locked into a Ponzi scheme scenario, fighting for their lives while continuing to produce at a loss. But the temporarily increased volumes have allowed the Americans to dream that they will be able to become purveyors of natural gas to Europe and beyond, squeezing out Russia’s Gazprom. To this end, in the middle of last year the Trump administration imposed a set of sanctions designed to stop Russia from growing its share of the European gas market (which currently stands at 40%) to great consternation from Germany, Austria and others, which see no benefit to being forced to buy expensive, unreliable American gas.

At the time, I didn’t think that this scheme would work, and now it turns out that I was right. Not only are US gas deliveries to Europe turning out to be something of a joke, but the very first tanker load of LNG from Russia’s Yamal project is going to… Boston, due to arrive at the gasification plant in Everett on January 22. Apparently, the Trump administration is happy to let the Europeans shiver in the dark, deprived of access to Russian gas, but as far as the US itself is concerned—sanctions, shmanctions! [...]

The US is not the only “exceptional nation” as far as breaking its own sanctions: the British, when faced with gas shortages, have also chosen to ignore them, eager to become Yamal’s new customers. [...]

Ever since the 2014 coup in the Ukraine, which was followed by the imposition of anti-Russian sanctions, there has been a great deal of thought given to what it would take for these various sanctions to be lifted. And now it seems that we have the answer: all it takes is a cold spell. The UK and the US are good examples, but here is an even better one: cold weather has caused the Ukrainian government to lift its sanctions against Russia’s Yuzhtrans and to resume importing Russian anthracite. The Ukraine is a sort of mini-me to America’s Dr. Evil, who tells it that its job is to hate Russia, and so it does its best with its own anti-Russian sanctions, all the “alternative facts” you can eat and ridiculous hate speech. But freezing to death in the dark would be more than it bargained for, and so it buys Russian nuclear fuel, and now Russian coal too.

Valkea kirjoitti...

LS,

Suomi taitaa olla ainoita maita, joka noudattaa kiltisti Venäjä -pakotteita omaksi vahingokseen. Suomessa valtaan tarvitaan poliitikkoja ja talouden toimijoita, jotka kykenevät psykologisesti ajamaan oman maan etuja.

Sivun näyttöjä yhteensä

Lukijat

Blogiarkisto