Hiljaista Pohdintaa

Hiljaista Pohdintaa

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Käsityskyvyn ja logiikan puutteellisuus




Toinen kirja, joka liityy samaan aiheeseen:


Raskaamman sarjan versio samasta aihepiiristä:


Kaksi Amazon arvostelua kirjasta The Logic of Failure:

"Dietrich Dörner is an authority on cognitive behavior and a psychology professor at the University of Bamberg, Germany. His research shows that our habits as problem solvers are typically counterproductive.

Probably our main shortcoming is that we like to oversimplify problems. Dörner offers a long list of self-defeating behaviors, but common to all of them is our reluctance to see any problem is part of a whole system of interacting factors. Any problem is much more complex than we like to believe. And failure doesn't have to come from incompetence. The operators of the Chernobyl reactor, as Dörner points out, were "experts." And as experts, they ignored safety standards because they "knew what they were doing."

Dörner identifies four habits of mind and characteristics of thought that account for the frequency of our failures:
1. The slowness of our thinking-We streamline the process of problem solving to save time and energy.
2. Our wish to feel confident and competent in our problem solving abilities-We try to repeat past successes.
3. Our inability to absorb quickly and retain large amounts of information-We prefer unmoving mental models, which cannot capture a dynamic, ever-changing process.
4. Our tendency to focus on immediately pressing problems-We ignore the problems our solutions will create.

Successful problem solving is so complex that there are no hard-and-fast rules that work all the time. The best take-away from the book (and this is my favorite quote): "An individual's reality model can be right or wrong, complete or incomplete. As a rule it will be both incomplete and wrong, and one would do well to keep that probability in mind." The book is 199 easy-to-read pages, and Dörner gives lots of interesting examples from lab tests illustrating people's actual behavior in problem-solving situations.

It's a thought-provoking book for anyone whose job is to tackle complex problems. In one way or another that includes anyone in just about any profession."

"Napoleon said "On s'engage et puis on voit!" Loosely translated that means "One jumps into the fray, then figures out what to do next," a common human approach to planning. This discussion (page 161) takes on the adaptability of thought and cautions decision makers about the risks of overplanning in a dynamic, multivariate system. Using examples from Napoleon as well as more concrete examples such as the quotation about soccer strategy (also on page 161,) Dietrich Dörner, the brilliant German behavioral psychologist (University of Bamberg) has created a masterwork on decision making skills in complex systems; I find it to be highly complimentary to Perrow's work and also highly recommend his equally brilliant "Normal Accidents."

A strength of this work is that Dörner takes examples from so many areas including his own computer simulations which show the near-universal applicability of his concepts. One of Dörner's main themes is the failure to think in temporal configurations (page 198): in other words, humans are good at dealing with problems they currently have, but avoid dealing with and tend to ignore problems they don't have (page 189): potential outcomes of decisions are not foreseen, sometimes with tragic consequences. In one computer simulation (page 18) Dörner had a group of hypereducated academics attempt to manage farmland in Africa: they failed miserably. In this experiment Dörner made observations about the decision makers which revealed that they had: "acted without prior analysis of the situation; failed to anticipate side effects and long-term repercussions; assumed the absence of immediately negative effects meant that correct measures had been taken; and let overinvolvement in 'projects' blind them to emerging needs and changes in the situation." (How many governmental bodies the world over does this remind you of?)

I am a safety professional, and am especially interested in time-critical decision making skills. Dörner's treatment of the Chernobyl accident is the most insightful summation I have seen. He makes the point that the entire accident was due to human failings, and points out the lack of risk analysis (and managerial pressure) and fundamental lack of appreciation for the reactivity instability at low power levels (and more importantly how operators grossly underestimated the danger that changes in production levels made, page 30.) Dörner's grasp here meshes the psychology and engineering disciplines (engineers like stasis; any change in reactivity increases hazards.) Another vital point Dörner makes is that the Chernobyl operators knowingly violated safety regulations, but that violations are normally positively reinforced (i.e. you normally "get away with it," page 31.) The discussion about operating techniques on pages 33 and 34 is insightful: the operators were operating the Chernobyl Four reactor intuitively and not analytically. While there is room for experiential decision making in complex systems, analysis of future potential problems is vital.

In most complex situations the nature of the problems are intransparent (page 37): not all information we would like to see is available. Dörner's explanation of the interactions between complexity, intransparence, internal dynamics (and developmental tendencies,) and incomplete (or incorrect) understanding of the system involved shows many potential pitfalls in dynamic decision making skills. One of the most important of all decision making criteria Dörner discusses is the importance of setting well defined goals. He is especially critical of negative goal setting (intention to avoid something) and has chosen a perfect illustrative quote from Georg Christoph Lichtenberg on page 50: "Whether things will be better if they are different I do not know, but that they will have to be different if they are to become better, that I do know." A bigger problem regarding goals occurs when "we don't even know that we don't understand," a situation that is alarmingly common in upper management charged with supervising technical matters (page 60.)

Fortunately Dörner does have some practical solutions to these problems, most in chapter six, "Planning." One of the basics (page 154) is the three step model in any planning decision (condition element, action element, and result element) and how they fit into large, dynamic systems. This is extremely well formulated and should be required reading for every politician and engineer. These concepts are discussed in conjunction with "reverse planning" (page 155) in which plans are contrived backwards from the goal. I have always found this a very useful method of planning or design, but Dörner finds that is rare. Dörner argues that in extremely complex systems (Apollo 13 is a perfect example) that intermediate goals are sometimes required as decision trees are enormous. This sometimes relies on history and analogies (what has happened in similar situations before) but it may be required to stabilize a situation to enable further critical actions. This leads back to the quote that titles this review: 'adaptability of thought' (my term) is vital to actions taken in extremely complex situations. Rigid operating procedures and historical problems may not always work: a full understanding of the choices being made is vital, although no one person is likely to have this understanding; for this reason Dörner recommends there be a "redundancy of potential command" (page 161) which is to say a group of highly trained leaders able to carry out leadership tasks within their areas of specialty (again, NASA during Apollo 13) reportable in a clear leadership structure which values their input. Dörner then points out that nonexperts may hold key answers (page 168); though notes that experts should be in charge as they best understand the thought processes applicable in a given scenario (pages 190-193.) This ultimately argues for more oversight by technicians and less by politicians: I believe (and I am guessing Dörner would concur) that we need more inter- and intra-industry safety monitoring, and fewer congressional investigations and grandstanding.

This is a superb book; I recommend it highly to any safety professional as mandatory reading, and to the general public for an interesting discussion of decision making skills."

perjantai 23. syyskuuta 2011

Tieteellisen vertaisarvioinnin uudelleenarviointi

Professori Bruce Charlton kommentoi ja olen samaa mieltä:


tiistai 20. syyskuuta 2011

Kommunistin moraalipsykologia (edit)

Australialainen kristitty konservatiivi Mark Richardson kirjoittaa Oz Conservative -blogissaan:

Lisää syitä joiden vuoksi 1960-luvun kulttuuria ei kannata romantisoida

Erica Manfred kasvoi kommunistisessa perheessä Yhdysvalloissa. Hän kirjoittaa, että hän ja hänen perheensä pitivät itseään moraalisesti muita ihmisiä ylempiarvoisina:

"Teini-ikäisenä halveksin salaa ikätovereitani, koska he olivat tietämättömiä muiden ihmisten kärsimyksistä. Minä ja perheeni olimme osa moraalisesti ylempää salaseuraa, joka välitti enemmän maailman kohtalosta kuin porvarilliset ja materialistiset naapurimme.  Me - joiden edustava ja näyttävä koti olisi hyvin voitu esitellä hienoimpien sisustuslehtien sivuilla - olimme huolestuneita köyhyydestä, rasismista ja epäoikeudenmukaisuudesta, samanaikaisesti kun muut ihmiset miettivät miten pärjätä status- ja elintasokilpailussa."

Mutta johtiko "sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta" huolehtiminen moraalisesti ylivertaiseen käyttäytymiseen? Ei vaikuta siltä. Kun lukee hänen kirjoittamansa kolumnin rakkauselämästään 60-luvun loppupuolella, saa kuvan siitä kuinka tuhoisaa sen ajanjakson moraali saattoi olla. Lyhyesti, hän päätti jahdata naimisissa olevia miehiä. Hän kirjoittaa ensimmäisestä suhteestaan naimisissa olevaan mieheen: "Hänen vaimonsa ei ollut minulle todellinen ihminen - hän oli vain este." Kun suhde päättyi, hän alkoi tavoitella toista naimisissa olevaa miestä, Michaelia:

"Ainoa hidaste nupullaan olevalle romanssillemme oli hänen raskaana oleva vaimonsa ja heidän nuori lapsensa. Michaelin naimisissa olo teki hänestä haastavan vieteltävän ja en voinut vastustaa kiusausta. Minä ja Michael rakastuimme mielettömästi ja meillä oli kiihkeän kuuma suhde. Nautin suuresti hänen palvovasta rakkaudestaan. Yritin epätoivoisesti saada hänet jättämään vaimonsa käyttämällä hyväksi rakkautemme voimaa. Olin romanttinen luihin ja ytimiin saakka, enkä koskaan kyseenalaistanut sitä, että rakkauden pitäisi aina voittaa. Minulle ei koskaan tullut mieleeni, että hänen avioliittonsa rikkomisessa olisi jotakin väärää."

Kun suhde Michaeliin loppui, hän siirtyi Larryyn:

"Rakastuin Larryyn, joka oli jälleen kerran romanttinen kirjailija, ja muutin hänen luokseen. Kun hän katkaisi suhteemme vuoden päästä - hän kyllästyi siihen, että kiusasin häntä naimisiinmenovaatimuksilla - otin yhteyttä Michaeliin nähdäkseni haluaisiko hän jatkaa siitä mihin olimme jääneet. Vaikka hän sanoi vieläkin rakastavansa minua, hänen vastauksensa oli ankara ei. Näytti siltä, että hänen vaimonsa, joka oli ollut raskaana silloin kun tapasimme, oli saanut selville suhteemme ja tehnyt itsemurhan lapsen syntymän jälkeen. Michaelin uskottomuus oli musertanut hänet, ja lisäksi hän kärsi selvästikin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka oli siihen aikaan tuntematon vaiva. Michaelilla oli nyt kaksi pientä lasta hoidettavanaan ja hän tunsi itsensä liian raskaasti syylliseksi. Hän ei halunnut enää koskaan olla missään tekemisissä minun kanssani. Se oli järkyttävää ja se kauhistutti minua, mutta minulle ei koskaan tullut mieleeni tuntea syyllisyyttä hänen vaimonsa ja lastensa takia. Pahoin pelkään, että eettinen kehitykseni oli puutteellista. Ikuiseksi häpeäkseni tunsin sääliä vain itseäni kohtaan. Ei miestä, ei paikkaa jossa elää, ei työtä."

Näyttää siltä, että kommunistiksi kasvaminen ja "köyhyyden, rasismin ja epäoikeudenmukaisuuden" murehtiminen ei synnyttänyt aidosti moraalisesti tuntevaa naista. Mutta kertomus muuttuu vain pahemmaksi. Erica meni lopulta naimisiin itseään nuoremman työttömän miehen kanssa, josta tuli heidän adoptoidun tyttärensä tärkein huoltaja. Mies jätti heidät toisen naisen takia, kun tytär oli seitsemän vuoden ikäinen:

"Adoptoitu tyttäreni päätyi seitsemän vuoden ikäisenä psykiatriseen sairaalaan ja hänellä diagnosoitiin mielialahäiriö. Hän tunsi jääneensä minun hylkäämäkseni, koska olin liian masentunut tukeakseni häntä henkisesti, ja lisäksi isänsä hylkäämäksi, joka oli jättänyt minut toisen naisen takia. Hän oli ollut tyttären pääasiallinen huoltaja, joten se vain pahensi hänen tuskaansa. Hän itki joka yö vuoden ajan, ja tuli sitten lisääntyvässä määrin vihaiseksi, tuhoavaksi, väkivaltaiseksi ja jopa itsemurhaan taipuvaiseksi. Lapsi raukalla - jonka biologinen äiti oli ollut huumeidenkäyttäjä - ei oikein ollut tunnetason resursseja erosta selviämiseen."

Erica Manfredilla oli moraalinen visio. Esimerkiksi tämän hän kirjoitti vuonna 1997:

"Se mitä vasemmistosta on tämän päivän poliittisessa minä-ensin ilmastossa jäljellä, ei jätä tilaa suurille sosiaalisille visioille. Vasemmiston nuorempi sukupolvi on pirstoutunut eturyhmiksi, joista jokainen puolustaa reviiriään röyhkeämmällä poliittisella korrektiudella kuin kovan linjan stalinistiset vanhempani, eikä heillä ole mitään yhdistävää visiota oikeudenmukaisesta ja myötätuntoisesta yhteiskunnasta. Vaikka pudotin soihtuni kauan aikaa sitten, kasvatuksellani on ollut tiettyjä pitkäaikaisia vaikutuksia. En pysty ylittämään lakkosaartolinjaa. Tunnen perustavan laatuista vastenmielisyyttä republikaaneja kohtaan. Tunnen syyllisyyttä aina kun jätän väliin mielenosoituksen hyvän asian puolesta (Minun onnekseni niitä ei ole kovin paljon nykyisin). Kuten muillakin laimeilla liberaaleilla, poliittinen elämäni koostuu vähiten huonojen ehdokkaiden äänestämisestä. Kaipaan kuitenkin vieläkin poliittista liikettä, johon voisin osallistua täydestä sydämestäni. Unelmapuolueessani me tukisimme köyhien ja työväenluokan etuja, ei rikkaiden etuja; taistelisimme eläinten oikeuksien ja ympäristön puolesta; taistelisimme syrjintää vastaan kaikkialla, ja kaikein tärkeimpänä, me emme pelkästään suvaitsisi toisinajattelua, vaan kannustaisimme siihen.

Ehkä seuraavan sukupolven aikana sitten."

Mutta se on puutteellinen visio. Erica Manfred voi pauhata kuin höyryventtiili oikeudenmukaisesta ja myötätuntoisesta yhteiskunnasta tai syrjinnän vastaisesta taistelusta tai toisinajattelun rohkaisemisesta, mutta mikään näistä "suurista sosiaalista visioista" ei näytä sisältävän toimivaa perhe- ja ihmissuhdekulttuuria.



Kommentti: Ihmisillä on psykologisesti taipumus pyrkiä muodostamaan jonkinlainen tasapaino monien eri suuntiin vaikuttavien tekijöiden välillä. Ihmiset haluavat nähdä itsensä myös sisäisesti hyvinä ja moraalisina ihmisinä, heille ei riitä pelkästään se, että muut ihmiset näkevät heidät sellaisina. Jos ihmisille annetaan vapaa mahdollisuus ilman valvontaa ja ilman rangaistuksia varastaa tai ottaa rahaa, tai pisteyttää omat koetuloksensa, he eivät useimmiten anna itselleen maksimipisteitä tai ota kaikkea rahaa. He antavat itselleen jonkin verran enemmän pisteitä kuin todellinen tulos edellyttäisi ja ottavat osan rahoista. He tasapainoilevat sen välillä, että he haluavat ja tarvitsevat rahaa, mutta toisaalta he haluavat nähdä itsensä myös rehellisinä, moraalisina ja luotettavina. He haluavat hiukan enemmän pisteitä, mutta toisaalta he haluavat nähdä itsensä hyvinä, rehellisinä ja luotettavina. Syntyy em. kompromisseja. Jos näitä tutkimuksia olisi jatkettu sillä, että yhtäkkiä joltain arvovaltaiselta viralliselta taholta olisi ilmoitettu, että on käynyt ilmi, että koehenkilöt ovat varastaneet rahaa ja väärentäneet koetuloksia, ja tästä annetaan rangaistuksia, on todennäköistä, että koehenkilöt, vaikka he rationaalisesti tiedostavat ainakin jossain määrin varastaneensa ja väärentäneensä, tuntevat itsensä rehellisiksi ja moraalisiksi, koska he tekivät kompromissin, johon rehellisyys ja moraalisuus kuului. Tunne on psykologisesti voimakkaampi ja merkityksellisempi asia kuin rationaalisuus, ja siten tunteella on taipumus syrjäyttää rationaalisuus. Jos heitä painostettaisiin ja laitettaisiin koville tämän asian takia, useimmat heistä, vakuutettuaan rehellisyyttään ja syyttömyyttään, alkaisivat lisääntyvässä määrin rationaalisesti uskoa omaan rehellisyyteensä ja syyttömyyteensä (ihmisten ajattelu ja minäkuva muokkautuu heidän tekojensa, toistuvien ajatustensa [jos ne eivät ole ristiriidassa tunteiden kanssa], sosiaalisten sitoutumistensa ja puheidensa suuntaan).

Tästä pääsemme artikkeliin ja erääseen sekulaarin ideologian psykologiseen käyttötarkoitukseen. Kun ideologia on etäisen universaali/ kansainvälinen ja de facto abstrakti (sillä ei ole konkreettista kosketuspintaa ihmisten elämään); siinä on vain pari kolme periaatetta; se kattaa melkein kaiken, mutta on utuisen epäselvä ja epämääräinen kun sitä aletaan käytännön elämässä soveltamaan; se väittää kaiken hyvyyden, oikeudenmukaisuuden, vapauden tms. sisältyvän itseensä; jne., se mahdollistaa psykologisesti pahuuden ja moraalittomuuden yksilö- ja ryhmätasolla. Se suosii ja kannustaa pahuutta ja moraalittomuutta, vetää niihin taipuvaisia ihmisiä puoleensa, ja muokkaa normaalisti hyviä ja moraalisia ihmisiä siihen suuntaan. Aina kun henkilö uhkaa joutua vastuuseen teoistaan, hän voi vetää esiin ideologian osoittaakseen kuinka hyvä, antelias, muut huomioonottava ja hieno ihminen hän on, ja hän tuntee, että niin on. Perustilana ja -tunteena hänellä on moraalinen ja "hyvyydellinen" ylivertaisuuden tunne muihin ihmisiin verrattuna, joka on vain vähän tai ei ollenkaan riippuvainen hänen teoistaan ja toiminnastaan. Pahaa on silloin helppo tehdä, kuten Erica Manfredin tapauksesta voimme havaita.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Miehen rakkaus naiseen

Kommentoin professori Bruce Charltonin blogissa seuraavasti:

What is the relationship of men with God?

Say, if a man loves a woman, it can't be love alone. Love must be connected to and be supported by compassion (e.g. to facilitate helping the woman when she is in need of help), forgiveness (e.g. overlooking small mistakes the woman makes), patience (e.g. to listen serenely the long stories when the woman tells what is in her heart), ... etc., all the way to the outer rims where such things as hate and anger might sometimes be necessary to protect the woman. Love then must be an interconnected, fairly harmonious network of such things, where such things finds their proper outlets in the woman and his actions, and these are reciprocated by the woman, but not exactly symmetrically and identically, corresponding to the different tasks, qualities and roles of the man and the woman.

But God is so much higher being and in certain sense (not in all senses) so distant that our communication with Him becomes thin, asking and doing symbolic things. God can of course do what He wishes and His communication and/or influence towards us is as rich and powerful (which we are aware of or not) or non-existent as He wishes.

Could it then be that if we orient everything in earthly life in a Christian community/ congregation towards God and build a consummate Christian network of interconnected things, this then becomes from our perspective a powerful prayer and communication with God, which then gives power and substance to our symbolic gestures and prayers; symbolic gestures and prayers being a "phone connection" to God and Christian community/ congregation the substantive and powerful message relayed by the "phone connection"? It is meager to God, of course, but we would then do much more than humming, asking and waving our hands in the air, which is a good and necessary start, but not enough. Our whole being and almost everything we do would become a prayer, imperfect and lacking, perhaps, and sometimes we would make mistakes, but this is the best and the most meaningful thing we can offer to God.


And it must be said, that if man's love for the woman is love alone and unconnected to other things, it would not take long before the love would turn to hate and anger towards the woman because of all kinds of stresses in the relationship, much like the unconnected and unsupported simple principles of secular ideologies, like communism and liberalism.


sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Kommenttini Homman Vihapuhemuistion työstämisketjuun (+ lisäys)

"Tämä on sen verran epätyydyttävä näytelmä, että minunkin on kommentoitava.

Vastuullisesta tms. puheesta puhuminen on harhaanjohtavaa. Rikoslaki ei kiellä esim. murhaamista ja tappamista. Rikoslait ovat muotoa "jos tappaa ---> siitä täytyy (virkakoneiston avulla) ---> tuomita vankeuteen". Laki on siis seuraamusmuotoinen, jossa lain määrittelemälle teolle määrätään lain määrittelemä yhteiskunnan tai eliitin kykyihin, tarpeisiin, valtasuhteisiin, yhteiskunnalliseen tilanteeseen/ muutostendenssiin tms. perustuva seuraamus, ja tästä seuraamuksesta, ainakin periaatteessa, pyritään tekemään mahdollisimman todennäköinen. Tavoitteena on asettaa vastakkain rikoksesta saatava (psykologinen, rahallinen, maine tms.) hyöty, ja seuraamuksen haitta, jolloin tilastollisesti voidaan vähentää tappoja ja murhia alemmalle yhteiskunnan tai eliitin kannalta tyydyttävälle/ riittävälle tasolle.

"Saa puhua vapaasti, mutta on myös vastattava seurauksista" on eufemismi sille, että puhuminen on erilaisin tavoin sanktioitu (oikeudelliset seuraamukset, työpaikan menettämisen uhka, sosiaalinen paine, negatiivinen julkisuus yms.), ja siten de facto lähtökohtaisesti kiellettyä samalla periaatteella kuin tappaminen ja murhaaminen. Sanktioitu, "vastuullinen", puhuminen tarkoittaa sitä, että sananvapautta ei todellisuudessa ole. Oikea lähtökohta sananvapaudelle on Yhdysvaltain perinteisen ja alkuperäisen perustuslain tulkinnan määrittämä sananvapaus (viime vuosina sekin on rapautunut liberaalien vuoksi), jossa väkivaltaan yllyttäminen on kiellettyä, eikä oikeastaan juuri mikään muu.

Suomessa 70-luvulla stalinisti-intellektuellit valmistelivat väkivaltaista vallankumousta, ja suurimmalta osin eliitin lellikkeinä ja suojeluksessa he saivat puheidensa ja kirjoitustensa vakavimmilta osin puhua vapaasti. Verratkaa tätä siihen, että nykyinen liberaali eliitti suoraan tai epäsuorasti välikäsien välityksellä yrittää paimentaa eliitin ulkopuolisia kansalaisia kuin vajaaälyisiä lapsia ja käy vakavalla naamalla keskustelua siitä saako sanan neekeri sanoa ja tieteellistä tilastoa tai tietoa näyttää. Juuri tällaisten syiden takia älykkään aikuisen miehen täytyy vetää pysyvä kapinalippu salkoon ja pitää se siellä kunnes liberaali eliitti on syrjäytetty, tai poliisi käy pitkällisiä keskusteluja Rkp:n ja Vihreiden edustajien kanssa siitä saako sanoja "suvaitsevaisuus" ja "kansainvälisyys" sanoa vai ei.

Tällaisessa poliittisessa ilmapiirissä sananvapaus on täysin politisoitunut indeterministinen ja ambivalentti asia. Sitä ei koskaan pystytä naulitsemaan aloilleen, vaan se määritellään joka päivä uudelleen keskusteluissa, poliittisissa kiistoissa ja väittelyissä, vaaliuurnilla, käytännön elämässä, kaduilla, kodeissa, internetissä, työpaikoilla, neuvotteluissa, kompromisseissa ja kompromissittomuudessa, jne."


"Lisään vielä, että jokainen työtunti ja euro, jotka poliisi käyttää DDR:läisiin ajatuspoliisitehtäviin, ovat pois oikean rikollisuuden valvonnasta ja oikeiden rikosten selvittämisestä ja rapauttavat sitä hyvää mainetta, joka poliisilla vielä on. Murtojen, varkauksien, ryöstöjen ja sekalaisten väkivallantekojen selvitysprosentti on pääkaupunkiseudulla huono tilastojenkin mukaan ja läheskään kaikkia tekoja ei ilmoiteta poliisille. Henkilökohtaisena ei-tilastollisena huomiona tavarakellariini on murtauduttu kaksi kertaa, ja on käytännössä turha odottaa niiden selviävän. Aggressiiviset maahanmuuttajajengit ovat viime vuosina monta kertaa ilman näkyvää syytä alkaneet haastaa riitaa minun tai muiden yksittäisten ohikulkijoiden kanssa. Olen jo tottunut siihen, että tällaiset pitää selvittää paikan päällä omalla vaarallisuudesta viestivällä kommunikoinnilla, poliisille ilmoittamisesta ei ole mitään hyötyä."




lauantai 17. syyskuuta 2011

Rakennusteollisuuden ja asuntojen tila Suomessa

 Halpa ja eksoottinen vuohipaimen rakentaa sinulle hometalon, ja muita kertomuksia rakennusteollisuuden tilasta liberaalissa yhteiskunnassa.









maanantai 5. syyskuuta 2011

Riitaisa negativistinen persoonallisuushäiriö (edit)

Läpitunkeva negativistinen ja vastustava elämäntyyli seuraa siitä, että potilaan yritykset saada toisilta ihmisiltä jatkuvia myöntyviä reaktioita epäonnistuvat. Lisääntyvässä määrin riitaiset ihmissuhteet yhdessä sen mukana seuraavan itseinhon kanssa aiheuttavat syöksykierteen, josta seuraa hellittämätön tyytymättömyys ja synkkyys. Vain harvoin potilaan mieltä kohentavat hänen suorittamansa anteeksipyynnöt, surullisuus ja (ihmissuhteiden kannalta järkevät) luovuttamiset.

Riitaisat negativistit toimivat avoimesti ja suoraan riitelevällä ja kiistelevällä tavalla. Helposti suuttuvina, ja toisia ihmisiä halveksivina ja halventavina persoonallisuuksina kuka tahansa henkilö tai mikä tahansa asia toimii heille keinona purkaa sisäistä ärtymystään. Kaikki kelpaavat heille nalkuttamisen, hyökkäysten ja jopa oikeudenkäyntien objekteiksi. Nämä henkilöt eivät ole pelkästään yleisellä tavalla ärsyttäviä, vaan he ovat tahallisesti ja tietoisesti riitaisia ja vastakkaisia. Ei ole mitenkään yllättävää, että monilla riitaisilla negativisteilla on luonteenpiirteitä, jotka tavallisesti yhdistetään sadistisen persoonallisuuden prototyyppiin.

Riitaisilla negativisteilla on jatkuvia erimielisyyksiä muiden kanssa, ja he suurentavat lähes kaikki pienet ihmissuhteiden kitkat toistuviksi ja katkeriksi henkilökohtaisiksi taisteluiksi. Seuraavat kuvailevat adjektiivit saattavat olla hyödyllisiä luonnehdittaessa riitaisaa negativistia; riitaisa, riidanhaluinen, itsepäinen, uppiniskainen, niskoitteleva, ärtyinen, kiukutteleva, kärttyinen, helposti suuttuva, helposti ärsyyntyvä, pisteliäs, hapan, syövyttävä, halventava, halveksiva, herjaava, naljaileva, solvaava, helposti pilkkaava, helposti ivaava, helposti haukkuva, kaunainen ja katkera. Heillä vaikuttaa olevan vain vähän epäröintiä, häpeää, vaivaantuneisuutta, omaatuntoa ja katumusta kun he väittävät vastaan ja halventavat läheisimpiäkin henkilöitä.

Jotkut riitaisat negativistit väittävät, että heidän riidanhaluisuutensa johtuu joistakin korkeista periaatteista; vaikka näihin uskomuksiin sisältyy hiukan totuuttakin, nämä korkeammat periaatteet liittyvät poikkeuksetta heidän näkökantoihinsa, eivät koskaan toisten ihmisten näkökantoihin. Muut ihmiset ovat poikkeuksetta väärässä, he ovat jatkuvasti oikeassa. Riitaisat negativistit etsivät ahkerasti vikoja muista ihmisistä ja he ovat dogmaattisia, ja saavat erityistä nautintoa väittäessään vastaan ja halventaessaan muita. Heidän nautintonsa on suurimmillaan, ei niinkään heidän väitteidensä logiikan ja oikeutuksen takia, vaan niiden käyttämisessä muiden alentamiseen ja muille kostamiseen.

Tapaus Carole B., ikä 31 vuotta; riitaisa negativistinen persoonallisuushäiriö, johon liittyy sadistisia piirteitä

Carole ohjattiin työntekijöiden auttamisohjelmaan (EAP) sen jälkeen kun useat muut työntekijät olivat valittaneet hänen ihmissuhdeasenteistaan; yhdessä tapaamisessa tapahtui tunnepitoinen romahdus, ja Carole ohjattiin ulkopuoliseen hoitoon. Hän selitti: "Kukaan ei pidä minusta työpaikalla, tai oikeastaan, kukaan ei pidä minusta missään." Yksi muista työntekijöistä kertoi olevansa peloissaan Carolen aggressiivisesta ja kriittisestä asenteesta. Huolimatta siitä, että Carolen työn laadusta kertovat raportit olivat hyviä, ne ilmoittivat myös, että hänen työsuhteensa oli uhattuna hänen karkeiden ihmissuhdetaitojensa takia; sen takia, että hän on kyvytön työskentelemään muiden kanssa rakentavasti; ja siksi, että hänellä on taipumus raivostua yhtäkkiä. "Kaikki ärsyttävät minua, ja minä suutun," Carole selitti, "Mitä minun pitäisi tehdä? Olla vain reagoimatta mihinkään?" Se, että hän olisi ystävällinen, tai että hän loisi hyvät suhteet muihin ihmisiin työympäristössä vaikutti hänestä vähintäänkin vieraalta ajatukselta, tai sellaiselta idealta, jonka hän yksinkertaisesti hylkäisi saman tien. Carole kertoi, että hänellä on vain vähän ystäviä työpaikan ulkopuolella, ja että hänellä ei koskaan ole ollut sellaisia suhteita miehiin, joista olisi kehittynyt jotakin merkittävää. Hän elää yksin. Carole ilmoitti myös, että jopa hänen kissansa suututtaa häntä, "Hän oksentelee vähän väliä, ja lopetan silloin hänen syöttämisensä. Eipähän silloin oksentele pitkin huoneistoa." Kysymykset, jotka koskivat hänen lapsuuttaan ja lapsuusajan perhettään saivat vastaansa odotetun aggressiivisen puolustuksen, "Mitä näillä on tekemistä minun työni kanssa?" Hän mainitsi kuitenkin, että hän oli nuorempi kahdesta lapsesta, ja että hänen vanhempansa olivat vanhoja. Hänen isänsä kuoli kun hän oli nuori ja hänen äitinsä, joka kuoli hiljattain, oli koko ajan tyytymätön ja suuttunut siitä, että hänen oli työskenneltävä niin paljon vanhalla iällä elättääkseen tyttärensä. "Tarkoitan, että hän sanoi minulle vaikka kuinka monta kertaa, että minä olin vahinko ja minä estin häntä jäämästä eläkkeelle."

Alkuvaikutelmat (huomatkaa läheinen yhteneväisyys riitaisen negativistisen persoonallisuustyypin yleisten kriteerien kanssa)

Carole,  riitaisa negativisti, toimi julkisesti ja suoraan riitaisalla ja kiistelevällä tavalla. Carolelle kaikki ja kuka tahansa kelpaa hänen sisäisten ärtymystensä purkauskohteiksi ja ne ovat aina valmiita objekteja hänen hyökkäyksilleen. Hän ei ollut pelkästään yleisesti ärsyttävä, vaan hän oli tarkoituksellisesti riitaisa ja vastustava. Carolella oli luonteenpiirteitä, jotka yleensä yhdistetään sadistiseen persoonallisuustyyppiin. Hänellä oli jatkuvia ristiriitoja muiden kanssa, jotka suurensivat kaikki pienet hankaukset toistuviksi ja katkeriksi henkilökohtaisiksi taisteluiksi. Carole väitti, että hänen riidanhaluisuutensa perustui tiettyihin korkeisiin periaatteisiin; vaikka tässä oli hiukan totuuden jyvääkin, nämä korkeammat periaatteet liittyivät aina hänen näkökulmiinsa, eivät koskaan muiden ihmisten näkökantoihin. Muut olivat poikkeuksetta väärässä, hän oli jatkuvasti oikeassa. Helposti muista ihmisistä vikoja löytävänä ja dogmaattisena hänen tyydytyksensä oli suurimmillaan, ei niinkään hänen väitteidensä oikeutuksessa ja logiikassa, vaan siinä, että ne toimivat keinona halventaa muita ja koston välineenä. Carolen, riitaisan negativistin, vihamieliset ja vastustavat tavat olivat osa hänen persoonansa ydintä. Hänen taitonsa vähätellä ja halventaa muita minkä tahansa periaatteen nimissä, jonka hän oli sattunut ottamaan käyttöönsä, olivat hyvin harjoiteltuja ja sinnikkäitä. Muiden ihmisten solvaaminen "oli heille hyväksi". Hän uskoi, että hän ei saanut muiden ihmisten halventamisesta henkilökohtaista tyydytystä ja että hänellä ei ollut taka-ajatuksia ja salattuja motiiveja niin tehdessään, ja siksi hän tunsi itsensä vapaaksi tekemään ja sanomaan mitä tahansa hän halusi "laittaakseen ihmiset järjestykseen".

Kaikille, jotka olivat Carolen kanssa tekemisissä, oli selvää, että hänen periaatteellinen toimintansa oli vain teeskentelyä, ohutta pintakiiltoa. Mitä tahansa vastustusta kohdatessaan, erityisesti sellaisilta henkilöiltä, joiden hän katsoi olevan merkityksettömämpiä ja alempana statuksessa, hän sylki suustaan katkeria valituksia siitä kuinka huonosti muut kohtelivat häntä ja kuinka aliarvostettu hän oli. Nämä suorat "hyökkäykset" käynnistivät ja saivat liikkeelle hänen persoonallisuutensa syvempien alkulähteiden tyylin. Syytöksiin ja vastatoimiin heitettiin polttoainetta. Hän väitti, että kaikki ne negatiiviset henkilökohtaiset asiat, jotka hän oli tehnyt muille, eivät todellisuudessa olleet hänen oikean luonteensa tuotteita, vaan vain oikeutettuja reaktioita siihen piittaamattomaan kohteluun, jonka kohteeksi hän oli joutunut. Aluksi Carole ei myöntynyt terapeuttiseen tutkimukseen, joka olisi pyrkinyt selvittämään ja tutkimaan hänen psykologisia piirteitään, koska hän hylkäsi sen lähtökohdan, että hän oli vastuussa nykyisistä vaikeuksistaan. Hänen on otettava käyttöönsä vähemmän impulsiivinen vuorovaikutuksen tyyli (tasapainoa siirretään suuntaan, jossa aktiivinen tyyli vähenee ja samalla rohkaistaan passiivisen tyylin lisääntymistä), joka olisi käytännöllinen ja konkreettinen tavoite, jonka hän voi hyväksyä. Tämä toimisi johdantona suuntautumiselle, jossa puututaan riitaisuuden jatkuvuutta ylläpitäviin tekijöihin, kuten siihen, että hänen täytyy jatkuvasti olla puolustuskannalla ja vastata vastustuksella siihen epäselvään ja ehkä loukkaavaan kohteluun toisten taholta, joka on erittäin todennäköisesti hänen oman riitaisan vuorovaikutustyylinsä synnyttämää (selvennys itsen ja muiden väliseen konfliktiin). Tästä jatkaen olisi hyödyllistä kokeilla vähemmän syövyttäviä ihmissuhdetyylejä, jotka rohkaisevat empatiaan ja lievittävät hänen silmiinpistävää sisäistä tuskaorientoitumistaan.

Osa-alue analyysi

Carole ei ollut suostuvainen tekemään persoonallisuustestejä kokonaan ja hän jätti itsensä kuvailut tekemättä. MG-PDC testiä käytettiin täydentämään hänen osa-alue analyysinsa, joka toi esille nämä kolme merkityksellisintä osa-aluetta:

Ilmaisevasti vihainen. Carole näyttää saavan tyydytystä maan kaivamisesta toisten ihmisten alta, heidän positiivisten kokemustensa, tavoitteidensa ja saavutustensa pilaamisesta, tyhjäksi tekemisestä ja estämisestä lannistavilla lausunnoilla ja myrkyttävillä teoilla; hän käyttäytyi säännöllisesti sosiaalisesti kiusaavalla tavalla, jossa vihaisuus oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Ajattelultaan dogmaattinen. Hänen todellisia motivaatioitaan ja uskomuksiaan peitti ohut verho; Carole  tarttui usein "korkeampiin periaatteisiin" ja "sosiaalisiin pakkoihin" oikeutuksena katkeruudelleen, häijyille toimilleen ja lausunnoilleen. Todellisuudessa nämä liittyivät kuitenkin enemmän hänen sisäiseen tuskaansa ja pettymyksiinsä.

Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa riitaisa. Carole oli usein ilkeä ja kohteli muita ihmisiä kaltoin sosiaalisessa kanssakäymisessä. Vaikka hän ei myöntänyt saavansa siitä nautintoa, hän todellisuudessa sai paljon tyydytystä niiden ihmisten pelottelusta ja nöyryyttämisestä, joita hän piti viallisina ja puutteellisina.

Terapeuttiset toimenpiteet

Karsittu ja keskitetty lähestymistapa oli optimaalisesti sopiva Carolelle, koska hän inhosi syvempiä sisäisen maailmansa tarkasteluita. Carole ei ollut alunperin yhteistyöhaluinen osallistuja terapiassa, ja hän suostui hoitoon ainoastaan työhön liittyvistä vaikeuksista johtuvan paineen alaisena. Terapeutille terapeuttisen suhteen tärkein osatekijä oli hillitä impulsseja ilmaista lisää negatiivisia asenteita. Carole esti aktiivisesti varhaista edistymistä kohti konfliktien ratkaisua ja tavoitteiden saavuttamista, ja usein hän teki seuraavaan hoitokertaan mennessä tyhjäksi sen, mitä oli saavutettu edellisessä terapiaistunnossa. Omistautunut ja ammattimainen lähestymistapa esti luisumisen entiseen puuttumalla siihen välinpitämättömyyteen, joka usein otti häneltä pois ne askeleet, jotka hän oli saanut otettua eteenpäin. Virallisia käyttäytymisen muuttamisen keinoja käytettiin hedelmällisesti taistelussa hänen ilmaisujensa epäjohdonmukaisuuksia vastaan, ja hän oppi näkemään vihaisen käyttäytymisen muuttamisen hyödyt ja siitä seuraavat positiiviset jälkivaikutukset. Havainnoimalla yksinkertaisia käyttäytymisen muutosten seurauksia, joita oli ensin harjoiteltu toimistolla ja sitten henkilökohtaisemmissa yhteyksissä, hän huomasi muutoksia muiden ihmisten reaktioissa, joista hän sai suurempaa tyydytystä kuin hänen vanhoista puolensa pitämisen keinoistaan. Tämä avasi mahdollisuuden katalyyttiselle jaksolle ohjaaviin ajattelutekniikoihin, kuten Meichenbaum ja Ellis. Näitä käytettiin hyödyllisesti. Carole saatiin kohtaamaan estävät ja itsensä tyhjäksi tekevät odotukset ja henkilökohtaiset suhteensa. Esimerkiksi hän kohtasi vaikeuksia aggressiivisen käyttäytymisensä ja jatkuvien riitojensa takia, mutta jokaista näistä vähennettiin ensin, kuten todettua, tarkastelemalla hänen käyttäytymistään toisella tavalla ja hankkimalla toisia keinoja niiden tarpeiden täyttämiseen, jotka toimivat niiden energianlähteinä. Lisäksi niillä kohtaamiskeinoilla, jotka tähdättiin hänen dogmaattisen asenteensa rentouttamiseen, hän oppi lopettamaan sen olettamisen, että ongelma voidaan jäljittää aina toisen henkilön tyhmyyteen, laiskuuteen tai vihamielisyyteen.

Vaikka Carolen syvään juurtuneet ongelmat haittasivat suurinta osaa terapeuttisista toimenpiteistä, oli hyödyllistä käydä läpi syvällisempiä sosiaalisen vuorovaikutuksen terapioita (esim. Benjamin ja Kiesler). Hänen persoonallisuutensa perusteellinen uudelleenrakentaminen ei ollut välttämättä ainoa keino hänen syvempien patologioidensa muuttamiseen. Näiden sosiaalisen vuorovaikutuksen tekniikoiden tukena  käytettiin myös ryhmäterapiapuitteita. Niissä keskityttiin riitelyn kuvioihin, jotka pitivät yllä hänen persoonallisuustyyliään vahvistamalla toisten ihmisten alaspainamisesta saatua pinnallista tyydytystä, mutta jotka lopulta jättivät hänet epäonnistuneeksi, surkeaksi ja yksinäiseksi. Yhdessä ajattelua muokkaavien menetelmien kanssa tämä yhdistelmä osoittautui erittäin hyödylliseksi. Se auttoi Carolea tunnistamaan oman sisäisen kipunsa ja vihaisten tunteidensa lähteen, ja sen miten hän tuotti tuskaa ja suuttumusta muissa ihmisissä. Kun hän huomasi, että on psykologisesti mahdollista hyväksyä vastuu omista vaikeuksistaan, hänen ei ollut enää pakko päätyä siihen lopputulokseen, että hänet olisi huijattu vastuuseen. Terapeutti välitti läpi koko prosessin luottamusta ja halua kehittää rakentava liitto. Ammatillisen auktoriteetin ja hyväksynnän tasapaino oli hyödyllinen vähennettäessä sen todennäköisyyttä, että Carole sortuisi vanhoihin tapoihinsa tai impulsiivisesti vetäytyisi terapiasta.


Suomennokseni Theodore Millonin kirjasta Disorders of Personality, Introducing a DSM/ICD spectrum from normal to abnormal.

Sivun näyttöjä yhteensä