Hiljaista Pohdintaa

Hiljaista Pohdintaa

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Demokratiaa ja liberalismia vastaan, osa 2

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle kirjoitukselleni:

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/2013/04/demokratiaa-vastaan.html

Pohdin vaihtelun vuoksi mitä argumentteja voidaan kehittää demokratiaa ja liberalismia vastaan.

Hyvä politiikka koostuu neljästä hiukan päällekkäisestä osasta, politeia - parrhésia - éthos - paideia. Politeia tarkoittaa teknisesti, organisatorisesti, instituutionaalisesti (säännöt, perinteet, tavat, kulttuuri, kiellot, rajoitukset, velvollisuudet, suotavuudet, jne.) toimivaa poliittista systeemiä, ja sitä että ihmiset tuntevat poliittisen systeemin toimintaperiaatteet ja relevantit politiikan tapahtumat, ja osallistuvat tiedoillaan tarkoituksenmukaisesti ja loogisesti poliittiseen toimintaan. Parrhésia tarkoittaa politiikkaan liittyvää totuudenpuhumista, jossa lausutaan julkisesti poliitikkoja, vallanpitäjiä, byrokraatteja, vaikutusvaltaisia henkilöitä, kansalaisia, politiikkaa, poliittista järjestelmää, poliittista toimintaa, poliittisia puolueita, jne koskevia ikäviä tai vaikeita negatiivisia asioita, jotka täytyy sanoa julki, ja joihin liittyy puhujalle useimmiten riskejä tai uhkia sosiaalisesta paheksunnasta, rangaistuksista, aseman tai statuksen menettämisestä, kuolemasta, tms. Parrhésian tehtävänä on korjata poliitikkojen, kansalaisten, byrokraattien, politiikan, poliittisen järjestelmän, jne. virheitä ja väärää toimintaa, joilla on negatiivisia seurauksia; korjata moraalisia virheitä ja vääryyksiä; pitää yllä tai vahvistaa politiikan toimijoiden hyveellisyyttä ja moraalia, pitää yllä ja vahvistaa hyvää politiikkaa; jne. Ideaalissa tilanteessa politiikan toimijat hyväksyvät parrhésian sanoman, vaikka se olisi vaikeaa ja ottavat siitä opikseen. Éthos on politiikan toimijoiden hyveellisyyttä. Hyveellisyydellä ei tarkoiteta pelkästään sitä, että jättää tekemättä negatiivisia asioita, vaan myös sitä, että tekee muille ihmisille positiivisia asioita altruistisesti, ja edellyttää muilta samaa. Hyveellisyys on rohkeutta, miehekkyyttä, järkähtämättömyyttä, sitkeyttä ja oman kyvykkyytensä kehittämistä. Hyveellisyys on kohtuullisuutta, järkevyyttä ja harkintaa omassa elämässä ja toiminnassa. Hyveellisyys on jossain määrin askeettista elämää, riippumattomuutta ylenpalttisuudesta, viihteestä, nautintoaineista, turhasta materiasta, jne. Hyveellisyys on politiikassa aitoa pyrkimystä kansalaisten pitkän tähtäimen edun kannalta suotuisiin tavoitteisiin. Jne. Paideia on kaikki se kasvatus, koulutus ja sosiaalinen kanssakäyminen joka opettaa kansalaisille edellisissä tarvittavat tiedot, taidot, tavat, tottumukset ja luonteenpiirteet.

Voimme tietysti suurelta osin kyseenalaistaa politiikan tarpeellisuuden, jolloin hyveellinen politiikan tekeminen on huonompi asia kuin ei politiikkaa ollenkaan. Mutta niin kauan kuin politiikkaa on, hyveellinen politiikan tekeminen on parempi asia kuin paheellinen politiikan tekeminen. Tätä mutkistaa se, että politiikan toimijat näkevät usein oman toimintansa hyveellisenä riippumatta siitä kuinka paljon sillä on negatiivisia vaikutuksia kansalaisille. Useimmiten vain toimiva parrhésia voi tällöin korjata poliittisten toimijoiden harhaluuloja.

Tarkastelkaamme miten politeia - parrhésia - éthos - paideia toteutuvat suomalaisessa demokratiassa.

Suomalainen demokraattinen järjestelmä on teknisessä mielessä toimiva. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi paras mahdollinen demokratia, se vain toimii vielä tällä hetkellä sille asetetuissa puitteissa. Demokraattisen järjestelmän toimivuuden kannalta on tärkeää, että kansalaiset tuntevat hyvin politiikan toimijat ja tapahtumat, ja pystyvät muistamaan kumulatiivisesti puolueiden ja poliitikkojen toimintaa pitkältä ajalta. Kyselytutkimusten mukaan suurin osa kansalaisista ei kuitenkaan osaa luetella edes kulloisiakin hallituspuolueita ja heidän politiikan tapahtumien tuntemuksensa ja muistamisensa ovat heikkoja. Poliittisen järjestelmän toiminta on suurimmalle osalle kansalaisista muutamaa pintapuolista tietoa lukuunottamatta mysteeri. Kansalaiset tuntevat useimmiten poliittiset vaihtoehdot ja mahdollisuudet huonosti tai ei ollenkaan, eivätkä he siten pysty vertaamaan niitä keskenään ja tekemään rationaalista valintaa niiden välillä. Jne. Kansalaiset eivät siten kokonaisuutena arvioiden pysty tekemään rationaalisia tietoihin perustuvia poliittisia päätöksiä, eivätkä arvioimaan politiikan vaikutuksia pitkällä tähtäimellä itselleen ja muille.

 Poliitikot ja byrokraatit ovat järjestäneet koulutuksen siten, että politiikkaa yliopistoissa opiskelevia lukuunottamatta kansalaiset eivät saa riittävästi tietoa poliittisen järjestelmän toiminnasta ja vaihtoehtoisista poliittisista järjestelmistä. Tämä on edullista poliitikoille ja byrokraateille, koska suhteellisen tietämättömiä kansalaisia on helpompi hallita, eivätkä he osaa vaatia vaihtoehtoja. Tietämättömät ja omasta suhteellisesta tietämättömyydestään tietoiset kansalaiset takertuvat herkästi poliittisten auktoriteettien sanoihin ja ajatuksiin ja seuraavat niitä kuuliaisesti.

Kansalaiset toimivat demokratiassa lähinnä affektiivisina laumoina, kunhan lauma -sanasta on karsittu suurin osa eläinlaumoihin liittyvistä positiivisista funktionaalista merkityksistä pois. Liberaalissa demokratiassa poliitikot toimivat miedohkoina kansankiihottajina, demagogeina, joiden luomat hetkelliset tunteet; luottamus, tuohtumukset, pelot, tyytyväisyydet, suuttumus, huolet, riemu, kiitollisuus, jne. ohjaavat kansalaisten toimintaa. Poliitikot levittävät tunteita joko suoraan erilaisissa tapahtumissa, kokouksissa ja juhlissa tai median välityksellä. Useimmiten lauma on median luoma, virtuaalinen ja epätodellinen; ihmiset kuvittelevat median ohjaamana olemattoman lauman, ja sopeutuvat siihen ja sen vaatimuksiin samalla tavalla kuin todelliseen sosiaaliseen ryhmään. Tyypillinen ihmisten implisiittinen ajatus on: "Melkein kaikki ihmiset (= lauma) ajattelevat samalla tavalla kuin TV:n toimittaja-auktoriteetit/ poliitikot, joten minun täytyy ajatella samalla tavalla. Se on suotavaa ja sallittua, ja sitä odotetaan minultakin. Luotan ja uskon TV:n auktoriteettien sanoihin." Poliitikkojen synnyttämät tunteet liittyvät löyhällä ja epämääräisellä tavalla niihin intresseihin, joiden ihmiset ajattelevat olevan parhaita itselleen, tai ainakin parhaita intressikokonaisuuksia puolueiden tarjoamista vaihtoehdoista. Poliitikkojen sanoman täytyy kokonaisuutena arvioiden miellyttää kansalaisia, ja luvata heille mahdollisimman paljon, vaikka poliitikko tietää jo etukäteen, että lupauksia ei voida pitää. Poliitikko kohdistaa ja purkaa kansalaisten negatiiviset tunteet poliittisiin vastustajiin, jolloin se toimii poliittista laumaa yhdistävänä tekijänä ja psykologisesti helpottavana tapahtumana. Kaikki negatiivinen on poliittisten vastustajien syytä.  Poliitikot eivät voi markkinoida itseään ja poliittista ohjelmaansa puhumalla omaan poliittiseen ryhmään tai kaikkiin kansalaisiin liittyvistä vaikeista ja epämiellyttävistä asioista, jotka täytyy väistämättä hoitaa, ja joilla on negatiivisia vaikutuksia; jotain joka vaatii kansalaisia pidättäytymään jostain, luopumaan jostain, tekemään ylimääräistä, saamaan vähemmän jne., muussa tapauksessa kansalaisten laumat hakeutuvat miellyttäviä asioita puhuvien poliitikkojen luo. Poliitikkojen täytyy siten menestyäkseen valehdella ainakin kolmella tavalla; liioitella tarjoamaansa hyvää; jättää kertomatta kansalaisiin vaikuttavia negatiivisia asioita; ja paisutella tai keksiä tyhjästä poliittisten vastustajien syyllisyyttä, huonoutta ja pahuutta. Demokratian laumat muistuttavat yhden hallitsijan tyranniaa. Useimmiten neuvonantajat, kansalaiset, byrokraatit jne. voivat puhua tyrannille vain tyrannia miellyttäviä asioita. Kukaan ei rohkene kertoa tyrannille epämiellyttäviä asioita, muussa tapauksessa tyranni suuttuu tai pahoittaa mielensä, ja saattaa tuomita puhujan kuolemaan, heittää hänet vankilaan, erottaa hänet virastaan tai karkottaa hänet maasta. Tyrannia ja demokratia, poliittiset ääripäät, muistuttavat siten toisiaan. Voimme puhua liberaalista demokratiasta laumojen miedompana versiona tyypillisistä tyrannioista.

Jos jotkut kansalaiset harjoittavat totuuden puhumista, parrhésiaa, poliitikkojen on helppo käännyttää laumat totuuden puhujia vastaan. Laumat eivät luonnostaankaan pidä epämiellyttävistä ja vaikeista asioista puhujista, joten poliitikkojen täytyy vain mustamaalata totuuden puhujia lauman luontaisten taipumusten mukaisesti. Totuuden puhujat eivät välitä muista ihmisistä, he haluavat vain satuttaa muita ihmisiä, he eivät ota huomioon muiden ihmisten tunteita, totuuden puhujat eivät osaa käyttäytyä, he aiheuttavat vain häiriöitä, he ovat pahoja, heillä on vain pahoja taka-ajatuksia, he uhkaavat laumaa, jne. Laumat ovat herkkiä mille tahansa sosiaalisille häiriöille, jotka sotkevat illuusioita, toiveita ja fantasioita lauman jäsenten auvoisista, ystävällisistä, korostetun huomioon ottavista ja lämpimistä sosiaalisista suhteista. Poliittinen korrektius on muotoiltu sopimaan laumojen psykologiaan, tai paremminkin poliittinen korrektius on itsessään laumapsykologiaa. Liberaalien poliitikkojen tarvitsi vain maalata omat politiikkansa ja poliittiset tavoitteensa laumojen taipumusten mukaisesti ystävällisyydeksi, huomioon ottamiseksi, hyviksi sosiaalisiksi suhteiksi, jne. jolloin kaikki jotka kritisoivat, analysoivat totuudenmukaisesti, häiritsevät tai vastustavat poliitikkojen maahanmuuttopolitiikkaa, feminismiä, sateenkaarikoalitiota, sekularismia jne. leimautuvat laumojen mielissä helposti laumojen vastaisiksi ja pahantekijöiksi. Lauma joutuu helposti ristiriitaan omien tunteidensa ja ajatustensa kanssa. Suurin osa suomalaisista, yli 70%, haluaisi rajoittaa maahanmuuttoa, mutta suurin osa heistä ei pysty ilmaisemaan sitä millään tavalla poliittisesti. Perussuomalaiset n. 20%, ovat ainoita, jotka harjoittavat jossain määrin parrhésiaa maahanmuuttoon liittyen. Yli 60% kansalaisista vastustaa poliittisista puolueista eniten perussuomalaisia. Perusuomalaisia vastustetaan nimenomaan heidän maahanmuuttonäkemystensä vuoksi. Suuri osa kansalaisista vastustaa siten perussuomalaisissa omia ajatuksiaan maahanmuutosta. Kun he eivät itse pysty ilmaisemaan poliittisesti omaa maahanmuuton vastustustaan, eivätkä edes kysyttäessä pysty vastaamaan miten maahanmuuttoa pitäisi tai saisi vastustaa, he ajautuvat ristiriitaan itsensä ja omien ajatustensa kanssa. Lauma reagoi ristiriitaan hakeutumalla affektiivisiin perustoimintoihinsa syyttämällä perussuomalaisia, jotka toivat lauman ristiriidan päivänvaloon, ja häiritsivät siten lauman sosiaalista rauhaa ja mielenrauhaa. Samaa voidaan soveltaa muihin vastaaviin tilanteisiin. Perussuomalaiset toimivat suurimmalta osin laumana kuten muidenkin puolueiden kannattajat liberaalissa demokratiassa, mutta heidän joukossaan harjoitetaan ja hyväksytään enemmän parrhésiaa.

Liberaalissa demokratiassa poliitikot muodostavat kaikki tai lähes kaikki puolueet kattavan liberaalin poliittisen koalition ja konsensuksen niin, että he jättävät toimimatta periaatteiden mukaan, ts. liberaalit poliitikot eivät noudata mitään periaatteita, ideologioita, ohjenuoria, uskonnollisia näkemyksiä, taloudellisia näkökantoja, poliittisia ajatuksia, filosofioita, moraalia, velvollisuuksia, sosiaalisia vaatimuksia jne. jotka määrittäisivät pysyvästi ja ilman kompromisseja heidän poliittista toimintaansa. Jokainen liberaali poliitikko on valmis joustamaan paljon kaikista poliittisista periaatteistaan muodostaessaan valta- ja hallituskoalitioita. Puolueiden ohjelmissa on useimmiten jo valmiiksi paljon keskimääräistä ja konsensuksen mukaista liberalismia, joten poliitikkojen ei tarvitse joustaa paljon muodostaessaan koalitioita. Niiltä osin kuin puolueiden ohjelmat ja tavoitteet eroavat toisistaan tai eivät ole liberaaleja, niitä tulisi pitää suurelta osin naamioina, jotka jonkin verran värittävät ja ohjaavat poliitikkojen toimintaa, mutta eivät merkittävällä tavalla. Liberaalissa demokratiassa on normaalia, että vasemmistoliitto arvostelee ensin kärkevästi kansalaisten verorahoista suurille kansainvälisille pankeille maksettavaa sosiaalitukea, mutta sitten osallistuu hallitukseen, jossa kansainvälisille suurpankeille maksetaan verovaroista vielä enemmän sosiaalitukea. Liberaalissa demokratiassa on normaalia, että kokoomus kannattaa säästeliäisyyttä valtion menoissa ja verojen alentamista, mutta sitten se johtaa hallitusta, jossa ulkomaisille suurpankeille ja konkurssivaltioille maksetaan monta miljardia euroa kansalaisten verorahoista. Jne. Puolueiden ohjelmat ja tavoitteet ovat tosiasiassa suurelta osin valehtelua. Poliitikot eivät kerta toisensa jälkeen petä kansalaisten luottamusta edustajankausiensa aikana, kuten ihmiset usein kuvittelevat, vaan he valehtelevat kansalaisille tietoisesti jo silloin kun he julistavat vaalikampanjoissaan ohjelmiaan ja tavoitteitaan. He eivät aio pitäytyä poliittisissa periaatteissaan, ohjelmissaan ja tavoitteissaan. Heillä on vakaa aikomus suurimmalta osin luopua niistä, tehdä poliittisia kompromisseja, muodostaa konsensus ja päästä hallitukseen, valtakoalitioon tai hallituskoalitioon.

Demokratian periaatteettomuudella on kauaskantoisia vaikutuksia poliitikkojen ja kansalaisten ajatteluun, moraaliin ja psykologiaan, ja länsimaisten yhteiskuntien poliittis-ideologiseen maisemaan. Kun poliitikot lähtökohtaisesti eivät pidä kiinni mistään periaatteista, ja heidän mielipiteensä ja ajattelunsa vaihtelevat pehmeän muovautuvasti tilanteiden mukaan, moraalia ei voida ylläpitää. Toimivan moraalin on oltava vakaa ja pysyvä sääntöjärjestelmä. Demokratian ja poliittisten tilanteiden vaihtelut kuluttavat, muokkaavat, muuttavat ja vaihtavat toisiksi poliitikkojen moraalia. Liberaalissa demokratiassa poliitikoilla ei voi olla moraalia, vain erilaisten tilanteiden pakottavaksi koettuja vaatimuksia ja hyötynäkökulmia (utilitarismi). Voidakseen arvioida sitä onko jokin tilanteen vaatimus oikeasti pakottava poliitikoilla täytyisi olla jokin tilanteen ulkopuolinen muuttumaton koordinaatisto (moraali), ja meneillään olevan tilanteen vaihtoehtoihin liittymätön vaihtoehtojen kirjo mielessään voidakseen verrata tilanteen vaatimuksia niihin (esim. historialliset ja maailmanlaajuiset vaihtoehdot vastaavassa tilanteessa). Kun tällaista kokonaisuutta ei ole, poliitikkojen ajattelu muuttuu suuruuden ja "virheiden" tyranniaksi. Välittömän tilanteen suurimmat tekijät koetaan pakottavimmaksi, jolloin kaikki pienemmät asiat muuttuvat merkityksettömiksi tai negatiivisiksi, ja ne voidaan muokata suurimpien asioiden mukaisiksi tai suurimmat asiat voivat jyrätä ne alleen. Poliitikot esim. kohdistavat huomiotaan ja energiaansa kohtuuttoman paljon Eu:hun, arvostavat Eu:ta liikaa ja jyräävät lukemattomat pienet suomalaiset paikalliset asiat Eu:n vaatimusten mukaisiksi. Suuruuden tyranniasta seuraa "virheiden" tyrannia. Suurimpiin asioihin verrattuna kaikki pienemmät asiat näyttävät virheiltä, esteiltä, haitoilta ja pahoilta, jos ne eivät ole virtaa suurimpien asioiden mukaisesti. Kun suuri valtio noudattaa tasa-arvoideologiaansa, pienet kristilliset vain miehen ja naisen väliset avioliitot näyttävät byrokraateille virheiltä, esteiltä, haitoilta ja pahoilta. Suuruuden tyranniassa pienet asiat voivat siis näyttäytyä pakottavina, mutta vain negatiivisessa mielessä. Lisäksi liberaaleilla poliitikoilla on korkea aikapreferenssi, toisin sanoen he pitävät välitöntä ja lyhyen tähtäimen tilannetta liian tärkeänä suhteessa pitkän tähtäimen näkökulmaan. Liberalismin moraali, jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua, on siis pohjimmiltaan välitöntä suuruuden moraalia, esteettömyyden vaatimusta suurimpien systeemien toiminnalle ja virtauksille. Liberaali demokratia teloo lukemattomia pieniä asioita ymmärtämättä niiden merkitystä ja tärkeyttä. Kaikki kysymykset muuttavat yksinkertaistetuiksi byrokraattisiksi kysymyksiksi. Kun poliitikkojen moraali ja maailmankuva ovat relativistisia ja vaihtelevia, poliittinen manipulointi ja itsekkyys normalisoituvat. Jatkuvasti kiinnekohdattomasti virtaavassa maailmassa itsekkäät intressit toimivat kiinnekohtana ja poliittinen manipulointi on välttämättömyys pyrittäessä saamaan jonkinlaista koherenssia itsen ja muiden välille. Koska moraali on vapaasti muokkautuva, likaisten ja moraalittomien keinojen käytölle ei ole periaatteellisia esteitä, ja vain hiukan käytännöllisiä esteitä.

Liberalismin ideologia ja siihen liittyvä relativismi on johdettu demokratian olemuksesta. Politiikka tarkoittaa totuuden puhumisen, politiikan ja moraalin oikeiden suhteiden ja vuorovaikutuksen hakemista. Ideologia on tarkoittanut perinteisesti totuuden (ei siis totuuden puhumisen), politiikan ja moraalin ideaalia, sen täydellistä ja staattista päämäärää. Kun liberaali demokratia ja liberalismi ovat päämäärätöntä liikettä eri vaihtoehtojen välillä, liberaalin ideologian päämääräksi voi tulla vain samanlainen epämääräinen ja päämäärätön liike, kehitys (progressiivisyys), joka, niin liberaalit toivovat ja haluavat kansalaisten uskovan, on liikettä kohti parempaa. Parempaa ei määritellä. Liberalismi ei voi olla perinteisessä mielessä ideologia, koska selkeää lopputavoitetta ei ole. Koska poliitikot liikkuvat päämäärättömästi vaihtoehtojen välillä ja hallitsevat kulloistenkin tilanteiden ja koalitioiden mukaisesti, heidän valtansa on vaihtelevaa ja osittain vaikeaa ennustaa. Jos kansalaiset pitäytyvät omissa traditioissaan, uskonnoissaan, paikallisissa järjestelyissään, tavoissaan, kulttuureissaan, sisäryhmäavioliitoissaan jne., poliitikkojen vaihteleva valta ei saa riittävää otetta kansalaisista. Kansalaisten täytyy siten poliitikkojen mielestä olla samalla tavalla helposti ja nopeasti tilanteiden mukaan vaihtelevia kuin poliitikkojen ja poliitikkojen vallan. Tällöin kansalaiset sopeutuvat helposti ja nopeasti poliitikkojen vaihtelevaan valtaan. Siksi liberaalilla ideologialla on kaikesta huolimatta ideaali päämäärä, kansalaisten muokkaaminen eliitin peilikuvaksi, vaihtelevaksi ja päämäärättömäksi massaksi. Tämän tavoitteen takia liberaali ideologia ja liberaali systeemi opettaa kansalaisille relativismia ja moraalirelativismia, jatkuvia uusien viihteellisten ärsykkeiden ja kokeilujen etsimistä, suvaitsevaisuutta solipsista henkilökohtaista erilaisuutta kohtaan, sopeutuvaisuutta, lojateettien ja voimakkaiden sosiaalisten siteiden merkityksettömyyttä ja/tai haitallisuutta, jne. Lisäksi liberaali systeemi ohjaa kansalaisia kielloillaan, rangaistuksillaan, insentiiveillään ja suosimisellaan samaan suuntaan. Liberaali systeemi ja ideologia pyrkii kaikin keinoin estämään sellaisen liberaalin systeemin ja politiikan vaihtelun, joka johtaa johonkin muuhun kuin liberalismiin ja liberaaliin demokratiaan. Liberaalin demokratian ja systeemin vaihtoehdot ja vaihtelu on ennalta rajattu melko ahtaisiin vaihtoehtoihin ja rajoihin. Liberaalin demokratian liike on siten todellisuudessa paikoilleen pysähtynyttä, samoja pieniä latuja kulkevaa ja anti-edistyksellistä (anti-progressiivista).

Kansalaisten enemmistö ei koskaan pysty korkeaan hyveellisyyteen, koska korkea moraali ja hyveellisyys asettaa suuria vaatimuksia ihmiselle, ja kansalaisten enemmistö on psykologisilta kyvyiltään ja taipumuksiltaan keskinkertaisia. Korkea moraali ja hyveellisyys ylittää kansan enemmistön kyvyt. Vain suhteellisen pieni määrä kansalaisista, vähemmistö, pystyy vaativaan korkeaan moraalisuuteen ja hyveellisyyteen. Enemmistöihin ja ihmismassoihin perustuva demokratia ei siten lähtökohtaisesti voi koskaan olla moraalinen ja hyveellinen systeemi. Tätä pahentaa se, että demokratiassa kansalaiset voivat tehdä ja pyrkivät tekemään päätöksiä, joilla he sisäistävät hyödyt itselle ja ulkoistavat haitat muille. Vastuu, kustannukset, edut, hyödyt, haitat, jne. eivät jakaudu oikeudenmukaisesti, eikä demokratia, liberaali systeemi, puolueet, poliitikot tai muu instanssi vaadi kansalaisilta oikeudenmukaisuutta, päinvastoin, ne kannustavat implisiittisesti tai eksplisiittisesti epäoikeudenmukaisuuteen. Demokratiassa kansalaiset ovat lapsellisella, värikkäällä ja merkityksettömällä tavalla monimuotoisia. Liiallinen lapsellisuus ja monimuotoisuus estää hyveellisyyttä ja moraalia. Hyveellisyydessä on tiettyä vakavuutta ja se nousee paikallisen yhteisön jakamista sosiaalisista normeista. Lapsellinen monimuotoisuus heikentää paikallisten yhteisöjen sosiaalisia normeja. Voimme siten todeta paradoksaalisesti, että yhden miehen johtama tyranniakin voi joskus olla poliittisesti hyveellinen ja moraalinen, mutta demokratia ei. 

Näiden syiden takia toimivat ja kunnolliset parrhésia, éthos, politeia ja paideia eivät voi toteutua demokratiassa poliitikkojen, eivätkä kansalaisten osalta.

*****

Kirjoitussarja jatkuu kolmannessa osassa:

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/2013/05/demokratia-on-liekeissa-tanaan-osa-3.html

torstai 18. huhtikuuta 2013

Demokratiaa vastaan (edit)

Demokratia on nykyajan suurin itsestäänselvyys lähes kaikille ihmisille, niin suuri itsestäänselvyys, että sen tueksi ei ole edes säädetty erityisiä sananvapauden rajoituksia, koska eliitti ei ole nähnyt niitä tarpeellisiksi. Demokratia on iskostunut syvälle yhteiskunnan talouden, byrokratioiden, palvelujen ja politiikan rakenteisiin, ja ennenkaikkea syvälle ihmisten mieliin. Demokratian puolesta on kirjoitettu paljon kirjoja ja tehty monenlaisia, useimmiten puolueellisia tutkimuksia. Ehkä vaikutukseltaan vahvimpia demokratiaa puoltavia psykologisia tekijöitä on ihmisten tunne siitä, että he voivat vaikuttaa äänestämisellään ja muilla poliittisilla toimillaan tärkeinä pitämiinsä asioihin, että he ovat tasavertaisia kumppaneita eliitin kanssa päätöksenteossa, ja että he saavat oikeudenmukaisemmin resursseja niiltä joilla on paljon (Ihmiset kokevat laajalti suuret tulot inherentisti epäoikeudenmukaisesti, väärin perustein ja ansiottomasti hankituiksi).

Demokratia muistuttaa maallista ja kollektiivista kulttia, joka vääristää ihmisten käsityksiä ja tunteita. Olisi vaihteeksi virkistävää katsoa mitä argumentteja voidaan kehittää demokratiaa vastaan, ja voidaanko niillä oikoa ihmisten käsityksiä.

Markkinataloudessa kilpailu parantaa monissa suhteissa tilannetta, hinnat halpenevat, tuotteet monipuolistuvat, laatu paranee ja/tai saatavuus lisääntyy. Toisin kuin esimerkiksi sääty-yhteiskunnissa, demokratiassa kaikilla ihmisillä on periaatteessa vapaa mahdollisuus kilpailla poliittisten päättäjien ja byrokraattien viroista, tai hakea niitä. Suurin osa halukkaista saadaan mukaan työskentelemään verovaroilla kustannetuissa byrokratioissa ja mitä enemmän byrokraatteja on, sitä enemmän he pystyvät yhteisellä vaikutusvallallaan kilpailemaan muita vaikuttajia vastaan, laajentamaan ja vahvistamaan byrokratioita ja hankkimaan niille lisää resursseja. Demokratiassa poliittiset päättäjät kilpailevat siitä kuka pystyy lupaamaan ja tuottamaan etuoikeutetuille ryhmille ja kansalaisille eniten byrokraattisia palveluja, ja valtion suomia etuja ja etuoikeuksia muiden kustannuksella. Kansalaisryhmät kilpailevat kollektiivisen politiikan keinoin demokratiassa siitä, kuka saa saalistettua eniten etuja valtiolta vähimmällä työllä ja panostuksella, ja elämään eniten muiden kustannuksella. Poliitikot tarvitsevat paljon rahaa vaalikampanjoihinsa ja heitä voi lahjoa monenlaisin epäsuorin keinoin (de facto ilmaiset lomamatkat näennäisiin konferensseihin, palkintovirat poliitikon uran jälkeen, ylihinnoitellut luennot, kestitseminen ja palvelujen tarjoaminen, lahjat ja palkinnot, jne). Rikkaat henkilöt pystyvät resursseillaan lahjomaan eniten poliitikkoja ja siten saalistamaan demokratiassa eniten etuja ja tuottoja itselleen. Tavallisille kansalaisille demokraattisesta prosessista saadut edut ja tuotot tulevat kollektiivisen ryhmän yksittäisinä jäseninä, ja siten ne ovat suhteellisen vähäisiä. Heidän henkilökohtainen valtansa poliitikkoihin on olematonta. Rikkaille demokratiasta saadut edut ja tuotot materialisoituvat usein henkilökohtaisina, ja rikkailla henkilöillä on henkilökohtaista määräys- ja vaikutusvaltaa poliitikkoihin. Rikkaat henkilöt päättävät eniten poliitikkojen taloudellisesta, sosiaalisesta ja poliittisesta tulevaisuudesta ja menestyksestä, joten poliitikkojen on kuunneltava ja toteltava rikkaita. Tavallisten kansalaisten kollektiivisten massojen valta voi materialisoitua vain poliitikkojen kautta, poliitikoissa, joten poliitikot säätelevät, voimistavat, heikentävät, ohjaavat, luovat, lakkauttavat, jne. sitä. Tämän takia poliitikot johtavat tavallisten kansalaisten massoja ja katsovat olevansa heidän yläpuolellaan sosiaalisessa statuksessa. Tästä syntyy demokraattisen valtion valtahierarkia: rikkaat ---> poliitikot ---> tavallisten kansalaisten massat. Näiden syiden takia rikkaat ovat demokratian suurimpia voittajia. Se on ristiriidassa demokraattisen valtion propagandan kanssa, jonka mukaan tavalliset kansalaiset ovat demokratian suurimpia voittajia ja valta kuuluu kansalle.  Demokraattinen kilpailu lisää verorasitusta ja valtion velkaa, ja työtä tekevien ja omillaan toimeentulevien osuus vähenee. Yhteiskunnalle resursseja tuottavien kansalaisten ja yritysten tilanne huononee. Kansalaisten vastuu omasta elämästään vähenee, ja kyvyttömyyteen ja motivaation puutteeseen perustuva riippuvuus valtion byrokratioista ja tuista lisääntyy. Siten paradoksaalisesti kilpailu demokratiassa huonontaa kansalaisten ja yhteiskunnan vaurautta, tilannetta ja kyvykkyyttä. Mitä enemmän kaikkien osapuolten kilpailua rajoitetaan demokratiassa, sitä paremmin yhteiskunta toimii, sitä vauraampi se on ja sitä kyvykkäämpiä ja tuottavampia kansalaiset ovat. Vapaa kilpailu markkinataloudessa ilman valtion suomia etuoikeuksia, tukia ja etuja vähentää rikkaiden tulojen määrää. Rikkaimpien kansalaisten voittomarginaalit pienenevät. Tulot ja varallisuus jakautuvat tasaisemmin kaikkien yhteiskuntaluokkien keskuuteen. Demokraattiset vaalit ja valtio saavat ihmiset uskomaan, että he päättävät omista asioistaan, valtio olemme me kansalaiset, ja että verot ovat itselle maksettua rahaa. Kuitenkin byrokratiat hallitsevat monin tavoin ihmisten elämää riippumatta siitä millä tavalla he äänestävät. Kaikilla puolueilla on suunnilleen samanlainen symbioottinen ja lämmin suhde byrokratiaan. Jos kansalainen joutuu tahattoman verovirheen takia maksamaan 100 000 euroa ylimääräisiä veroja, sakottaako kansalainen itseään? Kun kansalainen joutuu taistelemaan vaivalloisesti ja pitkään saadakseen byrokratian muuttamaan tekemänsä virheen, aiheuttaako kansalainen silloin stressiä ja vaivaa itselleen? Tietääkö kansalainen miten verorahat todellisuudessa käytetään, ja kuinka paljon rahaa menee byrokratioiden ylläpitämiseen ja kuinka paljon siitä jää yli hyödyttämään kansalaisia? Ovatko monet valtion lait ja rajoitukset vain kansalaisen itseensä kohdistamaa rajoittamista ja tukahduttamista? Jne.

Demokraattiselle kilpailulle ei ole nykyisessä systeemissä muuta rajoitetta kuin systeemin toimintahäiriöt, resurssien loppuminen ja romahdus. Demokraattisessa systeemissä ei ole itsesäätelymekanismia, eivätkä sen toimijat kykene psykologisesti toimintansa rajoittamiseen. Se joka ei kilpaile demokratiassa uhkaa jäädä osattomaksi ja muiden riistämäksi, eikä kukaan halua sitä. Demokratiassa kilpailu on siten lähes pakollista. Pakollisuus pitää osaltaan systeemiä koossa, vaikka resurssien saalistus aiheuttaa katkeria riitoja ja ristiriitoja, yhteensopimattomia tavoitteita, kaunaisuutta, vihaa, manipuloivaa strategista suhtautumista ja likaista peliä osapuolten välille. Toisiaan vihaavat ryhmät ja kansalaiset muodostavat eriytyviä leirejä, jotka ovat vain vähän toistensa kanssa tekemisissä. Maan sisälle alkaa syntyä erillisiä psykologisia, sosiaalisia, ideologisia ja taloudellisia alueita. Yhteiskunnan toiminta heikkenee, ja matalan intensiteetin konfliktien riski kasvaa. Demokratiassa rahan ja etujen saalistus on nollasummapeliä, yhden voittaessa toiset häviävät. Demokratiassa ei ole yhteisiä voittoja. Markkinatalouden transaktioissa kumpikin osapuoli voittaa; tavallisimmassa transaktiossa henkilö A saa ostettua myyntihinnalla haluamansa tuotteen B:ltä ja Henkilö B saa haluamansa rahat A:lta. B arvostaa A:n tarjoamaa rahasummaa  enemmän kuin itsellään olevaa tuotetta ja henkilö A arvostaa B:llä olevaa tuotetta enemmän kuin itsellään olevaa rahasummaa. Siksi molemmat kokevat olevansa voittajia myymiseen ja ostamiseen liittyvässä transaktiossa. Demokraattisen valtion transaktiot kansalaisten kanssa  ovat vaikutuksiltaan negatiivisia, ja siksi kansalaiset eivät halua vapaaehtoisesti suorittaa niitä. Esim. verot eivät voi olla vapaaehtoisia, tai muussa tapauksessa kansalaiset jättävät ne maksamatta. Siksi valtio joutuu tukemaan transaktioitaan viime kädessä voimankäytöllä ja rangaistuksilla, jos valtio ei muilla keinoilla saa transaktioita suoritettua kansalaisten kanssa. Voidaan sanoa, että demokraattinen valtio kiristää kansalaisia joka päivä. Valtio käyttää myös muita keinoja transaktioihinsa ohjaamiseksi, pakottamiseksi, houkuttelemiseksi, jne. Valtio palkitsee kansalaisia mitaleilla, arvonimillä, titteleillä jne. Niitä ei kuitenkaan voi jakaa liian paljon, koska muuten ne kärsivät inflaation. Valtio ei voi perustaa kaikkea toimintaansa pakottamiselle, koska jatkuva vastustus uhkaisi tai vähintäänkin haittaisi valtion toimintaa. Valtion on saatava kansalaisilta laaja vapaaehtoinen suostumus ja legitimaatio. Suostumuksen ja legitimaation hankinnassa intellektuellit ovat avainasemassa. Valtio pyrkii useimmiten palkkaamaan mahdollisimman paljon intellektuelleja palvelukseensa. Intellektuellit saavat vapailta markkinoilta suhteessa vähemmän työtarjouksia kuin valtiolta, ja ne ovat keskimäärin epävarmempia ja/tai lyhyempiä. Ihmisillä on rajoitetusti tarvetta intellektuellien tarjoamille palveluksille. Intellektuellit kammoavat usein itsensä ja työnsä myymistä tai markkinoimista, ja pitävät sitä itseään halventavana. Niinpä valtio näyttäytyy intellektuelleille monin tavoin houkuttelevampana kuin markkinat, ja siksi he elävät ja toimivat symbioosissa valtion kanssa. Tavalliset kansalaiset eivät muodosta, eivätkä pysty muodostamaan suurinta osaa oman ajattelunsa sisällöistä, vaan ne ovat intellektuellien luomia ja keksimiä. Intellektuellien työtä voitaisiin laajasti ymmärrettynä sanoa pehmeän propagandan tuottamiseksi demokraattisen valtion puolesta, joka on paljon hienovaraisempaa kuin tavallinen propaganda. Kansalainen useimmiten tunnistaa tavalla tai toisella tavallisen propagandan propagandaksi, vaikka ei vastustaisikaan sitä. Pehmeää propagandaa kansalaiset eivät tunnista propagandaksi, eivätkä todennäköisesti hyväksy sen olevan propagandaa, vaikka sen motivaatiot ja toimintamekanismit selitettäisiin heille. Intellektuellit ovat kaikkialta tulvivan ja kaikkeen ajatteluun kietoutuvan näennäisesti normaalin, hyväksytyn, de facto ainoan sallitun ja suositun ajattelun alkulähteitä. Sanomalehtien viesteistä; laulujen sanoista; tutkimuksista, joiden perusteella yhteiskuntaa muokataan, yhtiöiden vuosikertomuksista; juhlallisissa tilanteissa pidetyistä puheista; televisiouutisista; kansalaisjärjestöiltä; jne. virtaa pohjimmiltaan intellektuellien luomia ajatuksia. Kansalaiset antavat helposti ja halukkaasti suostumuksensa demokraattiselle valtiolle ja sen toimille, koska he ovat pehmeän propagandan ympäröimiä koko ajan, eivätkä pysty ajattelemaan muuta. Eniten juuri tämän takia demokraattinen valtio pystyy kerta toisensa jälkeen tekemään kansalaisten kanssa huonoja ja negatiivisia transaktioita, ja silti ihmiset ajattelevat niistä tuhansittain hyviä ajatuksia, ja vain vähän tai ei ollenkaan huonoja ajatuksia. Ihmiset toki valittavat, purkavat tunteitaan ja kritisoivat säännöllisesti asioita, mutta niiden asiasisältö on melkein aina sitä, että halutaan lisää byrokratiaa, tai että olemassaolevan byrokratian pitäisi toimia jonkin yksityiskohtansa osalta toisin. Byrokratian olemassaolon tarve tai suotavuus kiistetään harvoin, ja byrokratian liian suurta määrää kritisoidaan vähän. Kansalaisten päivittäinen työ, askareet, tehtävät ja huomiota oleellisesta poiskääntävät asiat, kuten viihde, estävät ihmisiä perehtymästä asioihin, jolloin he tulevat entistä riippuvaisemmiksi intellektuellien valmiiksi muotoilemasta, ja pieninä helposti omaksuttavina paloina itse tai välikäsien kautta annostelemasta pehmeästä propagandasta. Väitteleminen kansalaisten demokraattiseen valtioon liittyviä vääriä käsityksiä vastaan on työlästä sakean viidakon raivaamista, koska ihmiset tarrautuvat niihin koko tahdollaan ja kaikilla tunteillaan. Lisäksi kansalaiset suhtautuvat totuuden puhujiin vihamielisesti ja vastustavasti. He toimivat tuhansina valtion pieninä sosiaalisten suhteiden, "oikean" ajattelun ja "oikeiden" tunnereaktioiden poliiseina, ja tuomitsevina tuomareina. Tämä voimakas ja kaikkiin pienimpiinkin sosiaalisen kanssakäymisen sopukoihin ulottava sosiaalipsykologinen painostus ja kiristys vähentää valtion tarvetta valvontaan ja koviin toimiin vastustajiaan vastaan, ja resursseja voidaan käyttää muulla tavoin valtion vallan pönkittämiseen. Näiden syiden takia intellektuellit ovat demokraattiselle valtiolle elintärkeitä.

Demokraattisella valtiolla on monilla aloilla monopoli- tai oligopoliasema. Monopoliasemassa olevan, ja välttämättömiä ja etuoikeutettuja tuotteita ja palveluita tuottavan valtion ei tarvitse välittää kuin vähän kustannuksista ja tuotoista. Kansalaiset eivät joko voi ostaa korvaavia tuotteita tai palveluita muualta, tai he voivat de facto tehdä niin vain rajoitetusti. Siksi valtion kuluilla on taipumus nousta ja sen tuotteilla ja palveluilla on taipumus huonontua; valtio tuottaa lisääntyvässä määrin kalliita ja huonolaatuisia tuotteita ja palveluja. Valtion byrokraatit suhtautuvat kansalaisilta saamiinsa resursseihin tuhlailevasti, koska he ovat saaneet ne ilmaiseksi, ja kun ne loppuvat niitä saadaan varmasti lisää. Sama periaate toimii siinä, että jos kansalaisille jaetaan esim. runsaasti ilmaista maitoa, kansalaiset alkavat käyttää sitä tuhlailevasti, ja antavat lasten täyttää sillä vesipyssyjään, käyvät maitokylvyissä ja heittävät vielä tuoretta maitoa roskalaatikkoon. Lisäksi valtion palvelut muuttuvat byrokratioiden laajentuessa ja kasvaessa kaikkialla samanlaisiksi ja standardoiduiksi. Jos poliisipalvelut olisivat yksityisten turvallisuusyhtiöiden tuottamia, jokaiseen paikkaan luotaisiin erilainen poliisitoiminta ja turvallisuuspalvelut sen mukaan minkälainen tilanne on ja mistä asiakkaat haluavat maksaa, ja mistä ei. Jos joku turvayritys ei kykene tai ole halukas tuottamaan tietynlaista palvelua, se ostetaan muualta. Yksityiset turvapalvelut erilaistuisivat alueellisesti ja demografisesti. Joissain syrjäisissä ja harvaanasutuissa paikoissa ei ehkä olisi turvapalveluja lainkaan, vaan ihmiset huolehtisivat itse puolustautumisesta ja järjestyksenpidosta. Tiheään asutuissa kaupungeissa olisi laajat ja kattavat turvapalvelut. Yritykset kokeilisivat ja kehittäisivät uudenlaisia ja monipuolisempia turvapalveluja ja järjestelyjä nopeammin ja kekseliäämmin kuin nyt. Kun monopoliasemassa olevan valtion palvelujen kuluja on vaikea verrata mihinkään ja ne ovat budjeteissa epämääräisinä suurina köntteinä, melkein mikä tahansa kulujen määrä saadaan näyttämään kansalaisten silmissä hyväksyttävältä sopivalla markkinointikommunikaatiolla ja esitystavalla. Lisäksi valtio päättää itse kirjanpidon muotoiluistaan ja niiden julkisuuden asteesta, jolloin kulujen todellisen tason selvittäminen on vaikeaa tai mahdotonta; esim. mainittakoon maahanmuuton yksilöidyt ja kokonaiskustannukset Suomessa, joita ei ole vielä tähän päivään mennessä saatu selvitettyä.

Demokraattisesti valittujen poliitikkojen ei tarvitse kasvattaa valtion pitkäaikaista pääomaa ja huolehtia siitä. He välittävät vain siitä, että pääsevät käyttämään tai tuhlaamaan vuotuisen verokertymän. Jos rahat eivät riitä, poliitikot voivat yksipuolisella päätöksellä korottaa veroja; ottaa valtiolainaa ja maksattaa laskut tulevilla sukupolvilla; tai painaa lisää inflaatiorahaa, joka piiloverottaa kansalaisia. Byrokraattien tuhlaileva suhtautuminen rahaan ja kansalaisiin näkyy mm. demokraattisten valtioiden sodankäynnissä. Silloin kun kuninkaiden johtamat kuningaskunnat kävivät sotaa, kuningas joutui maksamaan sodan ja ottamaan siihen liittyvät taloudelliset, alueelliset ja väestölliset riskit itse, jolloin hänellä oli insentiivi säästää tai suojella varallisuuttaan, hallintoaluettaan ja kansalaisiaan; ts. insentiivi välttää sodankäyntiä. Tämä ei tietenkään täysin estä kuninkaiden sodankäyntiä, vaan ilmaisee ainoastaan sen, että kuningasvaltaan liittyy inherentisti merkittävä sodan välttämisen insentiivi muiden insentiivien joukossa. Demokraattisten valtioiden johtajien käydessä sotaa he tuhlaavat ja laittavat riskialttiiksi muiden ihmisten rahoja, ja ns. ihmisresursseja, joihin heillä on vain vähäisessä määrin kiinnekohtia, jolloin sodista tulee todennäköisemmin totaalisen tuhoavia, tappavia ja tuhlailevia, kuten ensimmäinen ja toinen maailmansota, tai vähimmilläänkin tuhlailevia, lukuisia ja imperialistisia, kuten Yhdysvaltain ja sen liittolaisten käymät tai rahoittamat monet sodat toisen maailmansodan jälkeen.  Koska demokraattinen valtio katsoo edustavansa ihmisoikeuksia, ihmisyyttä, humaanisuutta, universaalia oikeudenmukaisuutta ja suvaitsevaisuutta, sille ei jää muuta mahdollisuutta kuin nähdä vastustajansa ja vihollisensa absoluuttisen pahoina ja ei-ihmisinä. Se voi johtaa vastustajan absoluuttiseen demonisointiin ja totaaliseen tuhoamissotaan, tai vähimmilläänkin se tekee sodista tuhoavampia kuin niiden tarvitsisi olla. Lisäksi se edesauttaa demokraattisen valtion luisumista totalitarismiin tai tyranniaan, koska maan sisäiset vastustajat joudutaan näkemään liberaalidemokraattisen ideologian mukaan melkein samalla tavalla kuin ulkoiset viholliset. Kuningasvallan aikana aateluuden velvoitukset (noblesse oblige) ja molemminpuoliset kunniasäännöt velvoittivat näkemään ihmisyyden, jalouden ja kunniallisuuden myös vastustajassa. Siksi taistella voitiin ankarastikin, mutta viholliselle annettiin silti kunniallinen ja arvostettu mahdollisuus lopettaa sodankäynti, tai vetäytyä tai antautua. Antautuneisiin tai kiinni jääneisiin sotilasjohtajiin ja sotilaisiin ei kohdistettu kostotoimia tai kosto-oikeutta. Sotilaat taistelivat keskenään ja siviileihin ei koskettu, se ei olisi ollut kunniallista. Kuningaskunnat myönsivät ensimmäiset passit, joiden avulla kansalaiset saattoivat matkustaa turvallisesti sotaa käyvästä maasta toiseen. Sota oli usein niin turvallista ja vähän rajoittavaa siviileille, että heille ei olisi tullut mieleenkään muuttaa normaaleja matkustussuunnitelmiaan vihollismaahan.  Demokraattiset valtiot joutuvat ideologiansa ohjaamana suorittamaan usein kostotoimia ja kosto-oikeudenkäyntejä sodan jälkeen.

Demokraattisissa valtioissa oikeuslaitos on monopoliasemassa ja demokraattisen valtion hallitsema ja rahoittama, ja sen päätökset ovat siten lähes aina valtioita puolustavia. Silloin tällöin valtiollinen oikeuslaitos antaa jonkun yksityishenkilön tai ryhmän voittaa oikeusprosessin valtiota vastaan, jotta illuusio puolueettomuudesta säilyy, ja näistäkin voitoista suuri osa on sellaisia, joissa kansalainen tai ryhmä vaatii suoraan tai epäsuorasti lisää valtion palveluja tai valtion jakamia etuja, ts. vaatii lisää valtion byrokratiaa. Valtio päättää itseään koskevista asioista oikeudenkäynneissä, vaikka se ei voi olla puolueeton itseään koskevissa päätöksissä. Verrataan tätä järjestelmään, jossa on monta yksityistä oikeuslaitosta, joilta kansalaiset ostavat palveluita ja samalla sitoutuvat niiden päätöksiin. Kansalaiset voivat valita sen oikeuslaitoksen, jolta ostavat palveluita, ja kilpailuttaa oikeuslaitoksia keskenään. Jos kaksi eri oikeuslaitosten vaikutuspiirissä olevaa kansalaista joutuu ristiriitaan keskenään, eivätkä he pysty sopimaan asiaa keskenään, eikä kumpikaan suostu toistensa oikeuslaitoksen päätösvaltaan, kaksi oikeuslaitosta siirtää ristiriidan kolmannen oikeuslaitoksen päätettäväksi, jolla ei ole mitään tekemistä tai sidonnaisuuksia kummankaan henkilön kanssa. Silloin oikeuslaitos pystyy tekemään mahdollisimman puolueettoman päätöksen. Samaa periaatetta voidaan soveltaa oikeuslaitoksiin tai viranomaisiin, jotka joutuvat ristiriitaan jonkin yksityishenkilön kanssa; oikeuslaitokset ja viranomaiset eivät voi tehdä itseään koskevia oikeuspäätöksiä, vaan ne siirretään automaattisesti kolmannen puoleettoman oikeuslaitoksen päätettäviksi. Oikeuslaitokset pystyvät luomaan verkoston, jossa oikeuslaitosten rajat ylittävät päätökset siirretään automaattisesti vakituisten kolmansien oikeuslaitosten päätettäviksi kulujen korvaamisen ja vastavuoroisuuden periaatteella. Jos vakituisten siirtojen kohteena oleva kolmas oikeuslaitos on esteellinen, oikeuskäsittely siirretään toiselle esteettömälle oikeuslaitokselle. Yksityiset oikeuslaitokset voivat myös sopia joistakin yhteisen evoluution kautta syntyvistä sopivista standardeista, jotka helpottavat oikeuslaitosten rajat ylittävän toiminnan oikeuskäsittelyä, vaikka kilpailevatkin monissa oikeudenkäyttöön liittyvissä asioissa keskenään. Koska valtiollinen oikeuslaitos on monopoliasemassa, sen ei tarvitse välittää asiakkaistaan, ja sen palvelu on siten huonoa, hidasta ja kallista. Tämä näkyy mm. siinä, että oikeuskäsittelyt ovat usein pitkiä, ja paljon oikeuskäsittelyitä ja rahaa vaativia, ja saattavat kestää monta vuotta tai joissain tapauksissa vuosikymmeniä. Tätä lisää se, että laeilla ei ole kilpailun kautta tarvetta virtaviivaistua ja vähentyä. Poliitikot kasvattavat lakien määrää vuosi vuodelta; lakeja on paljon ja ne ovat usein huonosti suunniteltuja ja muotoiltuja. Liialliset, huonosti tehdyt, monimutkaiset ja keskenään ristiriitaiset tai huonosti yhteensopivat lait pidentävät omalta osaltaan oikeusprosesseja ja lisäävät niiden kuluja. Pitkät, epävarmat ja kalliit oikeusprosessit ovat useimmiten sen osapuolille kuin ylimääräisiä rangaistuksia, jotka lankeavat heidän maksettavakseen hukkaan heitettynä aikana ja rahana, ja psykologisesti stressinä ja ehkä pelkoinakin. Valtiollinen oikeuslaitos johtaa paradoksaalisesti siihen, että se suosii rikkaita henkilöitä, joilla on paljon rahaa ja ostettuja lakimiehiä, jotka käyvät heidän puolestaan oikeutta. Heillä ei ole kiirettä ratkaista asiaa, vaan he voivat keskittyä vastapuolen näännyttämiseen oikeuskäsittelyiden runsaudella, kalleudella ja kestolla. Yksityinen lyhyiden ja selkeiden oikeusprosessien oikeuslaitos suosii suhteellisesti köyhempiä ja vähävaraisempia, joilla ei ole paljoa aikaa ja resursseja käytettäväksi oikeusprosesseihin. Yksityisillä oikeuslaitoksilla ei ole oikeutta säätää lakeja ja rangaistusasteikkoja, ne ovat pääasiassa vain lakien tulkitsijoita ja oikeuspäätösten tuottajia, mutta niillä on neuvotellen ja luvanvaraisesti mahdollisuus yksinkertaistaa, virtaviivaistaa, muokata ja vähentää lakeja. Tällöin lait sopeutuvat käytännön lainkäytön kokemusten perusteella paikallisen seudun kansalaisten tarpeisiin. Tämän takia lait ovat de facto erilaisia eri alueilla, mutta eivät radikaalisti. Näiden syiden takia moniin oikeuslaitoksiin perustuva kilpaileva yksityinen oikeusjärjestelmä toimii nopeasti ja jouhevasti, vaikka näyttää päällisin puolin monimutkaiselta.

Kansalaiset olettavat demokraattisten valtioiden ja kuntien sosiaalituen suosivan köyhiä ja keskituloisia, koska se toimii turvaverkkona huonojen päivien varalta, ja rikkaat käyttävät erittäin harvoin sen palveluita. Tätä käytetään argumenttina sen puolesta, että valtiot ja kunnat puolustavat köyhiä ja huono-osaisia. Mutta länsimaisten valtioiden ja kuntien byrokratioiden kustannukset ovat suuria, esim. Yhdysvalloissa yhden euron maksaminen sosiaalitoimiston asiakkaalle maksaa kuusi euroa; toisin sanoen 85-86% menee kuluihin ja loput 14-15% menee asiakkaalle. Tähän lasketaan kaikki toimeentulotukeen liittyvät kustannukset, esim. ne valtion palkkaamat tutkijat, jotka tutkivat toimeentulotuen asiakkaita ja käyttöä. Voisimme nostaa sosiaaliturvaa Suomessa tulevaisuudessa niin, että asiakas saa sitä n. 1,2 kertaa enemmän kuin nykyisin (1,2 x 477 = 572, pyöristetään ylöspäin ~ 577, eli sata euroa enemmän kuin nykyisin), ja annetaan yksityisten firmojen tarjouskilpailun kautta suunnitella systeemi, jolla he voivat jakaa rahat enintään yhdellä eurolla / nykyinen sosiaaliturvaeuro. Tämä on helppoa, koska yhden asiakkaan käsitteleminen kuukaudessa tuottaa tarjouksesta riippuen vaihtelevassa määrin vajaat 477 euroa. Systeemin on täytettävä tietyt vähimmäistoiminnot ja -standardit. Voittaja on yritys, jolla on sopivaa näyttöä aikaisemmasta kyvykkyydestä vastaavissa tehtävissä, joka pystyy esittämään realistisen ja mahdollisimman todennettavissa olevan tarjouksen, ja joka kuuluu edullisimpien tarjousten joukkoon; todennäköisesti siis selvästi halvempi kuin 1 euro / sosiaaliturvaeuro. Suuri säästyvä summa käytetään tasaisesti veronalennuksiin. Osa sosiaalityöntekijöistä ja sosiaalitoimeen liittyvistä työntekijöistä työllistyy uuteen yksityisen yrityksen sosiaalitoimistoon, ja osa siirtyy muihin tehtäviin tai jää eläkkeelle. Köyhät ja vähätuloiset, ja lähes kaikki muut kansalaiset voittavat ja ovat paremmassa asemassa. Lisäksi köyhien ja vähätuloisten kohtaama byrokratia vähenee. Tämän valossa valtion ja kuntien byrokratiat eivät puolusta köyhiä ja vähätuloisia vaan itseään. Byrokratian määrän vähentäminen vähentää demokratiaa, koska byrokratian vähentyessä päätetään demokraattisesti yhä pienempien rahasummien, vallan ja työmahdollisuuksien jakamisesta demokraattisesti.

Mutta varmastikin lentokoneet putoaisivat kuin kivet taivaalta, ihmiset söisivät myrkkyruokaa, asuisisivat päälle romahtavissa homeisissa asunnoissa, jne. jos valtio ei olisi valvomassa, tekemässä tarkastuksia ja tutkimuksia, ja asettamassa  toiminnalle standardeja? Jos vain sivuutamme sen, että homeasuntoja on jo nyt paljon, ruoasta paljastuu säännöllisesti ikäviä yllätyksiä, lentokoneita putoilee silloin tällöin jne., tällaiset asiat voidaan hoitaa ilman valtion byrokratiaa vakuutuksilla. Palvelujen, tavaroiden, asuntojen, ruoan, jne. tuottajien on otettava vakuutukset siltä varalta, että onnettomuuksia, vahinkoja, huolimattomuuksia jne. tapahtuu, jotka aiheuttavat asiakkaille negatiivisia asioita. Vakuutuksilla maksetaan ihmisille negatiivisten tapahtumien tason mukaan suhteelliseen suuria tai joissain tapauksissa, esim. lentokoneonnettomuuksissa tapahtuneissa kuolemantapauksissa tai vaikeissa vammautumisissa, erittäin suuria korvauksia. Ihmiset eivät osta palveluja ja tuotteita sellaisilta yrityksiltä, joilla ei ole sertifioituja vakuutuksia. Vakuutusyhtiöillä on voimakas insentiivi vähentää tappioita aiheuttavia negatiivisia tapahtumia, jolloin ne vaativat asiakasyrityksiltään tarkkoja standardeja, tarkastuksia, valvontaa, tutkimuksia, korjauksia ja toimenpiteitä, joilla negatiivisia tapahtumia estetään ja vähennetään. Lisäksi vakuutusyhtiö valvoo ja tarkastaa, että näin myös tapahtuu. Vakuutusyhtiö voi myös veloitusta vastaan järjestää itse huoltoon, toimintaan, ylläpitoon tms. liittyvät tarkastustoimet esim. lentoyhtiöille; vakuutusyhtiöt toimivat tällöin vakuutustoiminnan lisäksi erilaisten turvallisuuteen ja riskienhallintaan liittyvien toimintojen alihankintayhtiöinä. Vakuutusyhtiöt kilpailevat toistensa kanssa, jolloin tehokkaat, hyviä riskienhallintakeinoja käyttävät, mahdollisimman vähän korvauksia maksamaan joutuvat ja edulliset vakuutusyhtiöt menestyvät. Niiden sertifikaatit jonkin yrityksen tuotteissa ovat asiakkaille kaikkein arvokkaimpia, ja eniten luotettavuutta ja turvallisuutta takaavia. Insentiivit ovat siis kansalaisten turvallisuuden kannalta suotuisia. Valtioiden monopolistisen riskienhallinnan insentiivit ovat toisinpäin. Kun valtion riskienhallinta, tarkastustoiminta ja standardien ylläpito pettävät, byrokraatit vaativat aina lisää resursseja ja lisää byrokratiaa, jota heille usein annetaan. Järkevien insentiivien mukaan epäonnistumisten pitäisi olla signaaleja siitä, että resursseja vähennetään valtiolta ja ohjataan muiden tuottamaan riskienhallintaan. Tämän seurauksena valtion riskienhallinta on kohtuuttoman kallista ja tehotonta. Koska valtion riskienhallinta on monilta osin monopoliasemassa, emme voi verrata sitä muihin riskienhallinnan tuottajien kustannuksiin ja tehokkuuteen, jolloin sopivalla markkinoinnilla ja kommunikaatiolla sen korkeat kustannukset ja tehottomuus saadaan näyttämään hyvältä. Myös kansalaisilta vaaditaan markkinatalouteen perustuvassa järjestelmässä transaktioissa vakuutusta. Jos kansalainen tekee jonkin rikoksen tai aiheuttaa korvaukseen oikeuttavaa vahinkoa, hänen vakuutuksestaan maksetaan asian todentamisen jälkeen välittömästi korvauksia uhrille tai vahingon kärsineelle. Tämä on paljon varmempi tapa kuin nykyisessä systeemissä, jossa rikollisilta harvoin saadaan korvausrahoja. Niitä kansalaisia, jotka kieltäytyvät ottamasta vakuutusta, ei päästetä välttämättä sisälle kauppakeskuksiin, heidän on vaikea saada työtä, heidän on vaikea toimia sopimusten osapuolina, jne. Vakuutus on siten kansalaisille tietynlainen luottamusta lisäävä passi. Vähävaraisille vakuutus voidaan tarvittaessa kustantaa osittain siten, että pieni omavastuuosuus jää heidän maksettavakseen. 

Valtion ja kuntien järjestämä koulutus on suunnilleen samanlaista kaikkialla; opetuksessa on mukana turhia aineita; opetusmetodit ovat usein puuduttavia; koulutuksen valikoidulla sisällöllä pärjää vain valtion standardoimissa tehtävissä; koulutusaika on liian pitkä; ja kouluopetukseen sisältyy samanaikaisesti täysin turhia ja haitallisia propagandistisia elementtejä, kuten suvaitsevaisuuskasvatusta, demokraattiseen valtioon liittyvää propagandaa, ihmisoikeuskasvatusta; jne. Joskus yksittäisten opettajien oma-aloitteinen aktiivisuus monipuolistaa ja elävöittää opetusta, mutta systeemi ei käytännössä kannusta siihen, koska opetusuunnitelma ja säännöt, joita täytyy noudattaa, on jo etukäteen päätetty opetusvirastossa. Koulutussysteemi voidaan korvata yksityiskouluilla, joihin kansalaisille jaetaan vouchereita ilman byrokratiaa. Yhdellä voucherilla saa lapselle yhden normaalihintaisen kouluvuoden missä tahansa hyvässä yksityiskoulussa. Jos löytää jostain riittävän hyvän halvan koulun lapselleen, saa voucherin summan ja koulumaksun erotuksen käteisenä itselleen. Jos haluaa sijoittaa lapsensa voucherin summaa kalliimpaan kouluun, voi maksaa voucherin summan päälle ylimääräistä rahaa. Lasten koulunkäyntipaikkaa rajoittaa lähinnä se kuinka kauas on valmis viemään tai lähettämään lapsensa. Jos jokin koulu on huono, lapsensa voi ottaa sieltä lyhyellä varoitusajalla pois ja siirtää lapsen kouluun, jossa on tilaa. Ne koulut, jotka menestyvät, laajentavat koulujaan ja rakentavat uusia kouluja, huonosti toimivat koulut lopettavat lopulta kokonaan toimintansa. Hyviä kouluja alkaa ilmestyä joka puolelle, kaikkialle ihmisten lähelle, jolloin ihmisten ei tarvitse lähettää lapsiaan kauas hyvään kouluun. Muut koulut ottavat mallia menestyvistä kouluista ja hyvät toiminta- ja opetustavat leviävät. Kun mikään ideologinen valtainstanssi ei hengitä koulujen niskaan, kouluissa voidaan pitää myös normaalia koulukuria ja järjestystä, opettajilla on täysi oikeus ja koulun tuki siihen. Kouluyhtiöt voivat suunnitella itse omat opetusuunnitelmansa ja kaikki niiden yksityiskohdat voivat vaihdella suuresti koulusta toiseen, myös koulutuksen pituus. Koulutuksen täytyy kuitenkin vastata niitä käytännön elämän haasteita, joita oppilaat kohtaavat aikuistuessaan. Ennustan, että kilpailutetussa koulutuksessa klassinen koulutus yhdistettynä erilaisten käytännön taitojen koulutukseen menestyy parhaiten. Opetus sisältää vähemmän pelkkää ulkoa muistamista, ja enemmän asioiden toiminnan, toimintaperiaatteiden, kehityskulkujen, vaihtoehtojen ja olemuksen syvällistä ymmärtämistä. Koulutus on karsittu propagandistisista elementeistä. Lapsista kasvaa aidosti sivistyneitä, kyvykkäitä, oivaltavia, älykkäitä ja he kykenevät itse muodostamaan tai rakentamaan omia systeemejään. He ovat vähäisemmässä määrin riippuvaisia byrokratioista, niiden palveluista, hoivasta, tuista, avustuksista ja tuotannosta. Yhteiskunnasta kasvaa heidän myötään keskitetyn sijasta hajautettu verkosto. Raskas opetukseen liittyvä byrokratia lakkautetaan astettain. Byrokratian vähentyessä demokratia vähenee edelleen.

Jne.

*****

Kirjoitussarjan seuraavat kaksi osaa:

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/2013/04/demokratiaa-ja-liberalismia-vastaan-osa.html

http://hiljaistapohdintaa.blogspot.fi/2013/05/demokratia-on-liekeissa-tanaan-osa-3.html

torstai 11. huhtikuuta 2013

Vallan vaikutus vallan käyttäjiin ja subjekteihin (edit)


Valta koostuu pääasiassa kahdesta osasta; käskyvallan eri muodoista ja manipuloivasta vallasta laajasti ymmärrettynä. Käskyvalta on suoraa tai epäsuoraa dominointiin perustuvaa valtaa; käskyjä ja määräyksiä; ohjeita ja sääntöjä, joita subjektien täytyy noudattaa; työtehtävien delegointia; kieltoja, rangaistusasteikkoja ja rangaistuksia; velvollisuuksien, etuoikeuksien ja oikeuksien delegoimista; jne. Ne voivat välittyä suoraan käskijältä subjektille, tai erilaisten välikäsien tai välittävien medioiden kautta. Manipuloiva valta koostuu erilaisista psykologisista ja taktisista tekniikoista, joita käyttämällä vallanpitäjä saa jollain todennäköisyydellä subjektin harhautettua, taivuteltua, suostuteltua, muokattua, ohjattua, houkuteltua, kiristettyä, jne. toimimaan ja ajattelemaan tietyllä tavalla.

Kun vallankäyttäjät käyttävät valtaa subjekteihin, he ovat sitä mieltä, että subjektit eivät enää kontrolloi täysimääräisesti omaa toimintaansa, vaan he ovat suurelta osin tai kokonaan vallankäyttäjien kontrolloimia. He ovat osittain oikeassa. Vaikka käsketty tai manipuloitu subjekti tekee asioita erinomaisen hyvin ja on erittäin kyvykäs, vallankäyttäjien mielestä subjekti ei ole täysimääräisesti vastuussa ansioistaan, saavutuksistaan ja kyvyistään; ansio niistä kuuluu suurelta osin tai kokonaan subjektin kontrolloijille ja ohjaajille, eli vallanpitäjille. Vallankäyttäjät väheksyvät, ja pitävät huonompina ja vähempiarvoisina henkilöitä, jotka eivät kontrolloi itseään ja jotka ovat muiden kontrolloimia, riippumatta siitä kuinka hyviä he ovat. Vallankäyttäjät näkevät subjektit vähemmän älykkäinä, asioita pohtivina ja kyvykkäinä, ja enemmän alistuvaisina ja muita seuraavina. Vallankäyttäjien käyttäessä dominoivaa valtaa he näkevät subjektit enemmän alistuvaisina kuin manipuloivaa valtaa käytettäessä. Myös kaavamaiset ja ennalta suhteellisen tarkasti määrätyt rutiinitehtävät siirtävät taito- ja kontrollielementtejä työn suorittajilta vallankäyttäjille, joten vallankäyttäjät pitävät rutiinityön tekijöitä samalla periaatteella vähempiarvoisina kuin muitakin kontrolloimiaan henkilöitä. Vallankäyttö on siirtynyt dominoivasta vallasta enemmän manipuloivan vallan, kaavamaisuuden ja rutiinien suuntaan. Koska vallankäyttäjät näkevät subjektit vähemmän vastuullisina omista teoistaan ja suorituksistaan, he katsovat, että kun subjektit tekevät jotain väärin, he ansaitsevat lievempiä rangaistuksia kuin täysimääräisesti omista teoistaan vastuulliset ja täysikykyiset henkilöt.

Subjekteihin rutiinit, ja vallankäyttäjien kontrollointi ja manipulointi vaikuttavat siten, että subjektien tyytyväisyys, motivaatio, vapaaehtoinen tehtävien suorittaminen ja työlle omistautuminen vähenevät. Lisäksi subjektit näkevät itsensä vähemmän kyvykkäinä ja osaavina. Vallankäyttäjät näkevät itsensä eri tavoin riippuen siitä mitä vallan metodia he käyttävät. Dominoiva valta saa vallankäyttäjät tuntemaan itsensä enemmän valtaa omaavaksi ja ja subjektien toiminnan enemmän vallankäyttäjästä johtuvaksi kuin manipuloivien tekniikoiden käyttö. Vallankäyttäjät ajattelevat manipuloivan vallankäytön vaikutusten johtuvan suhteellisesti enemmän käytetyistä tekniikoista kuin vallankäyttäjästä. Siten manipuloiva vallankäyttö sai vallankäyttäjät tuntemaan itsensä vähemmän kyvykkäiksi ja älykkäiksi, ja he nauttivat vallankäytöstä vähemmän. Vallankäyttäjät nauttivat eniten subjektien rationaalisesti suostuttelemisesta ja he tuntevat itsensä kyvykkäimmiksi ja ystävällisimmiksi rationaalista suostuttelua käyttäessään. Rationaalinen suostuttelu joko ei ole manipulointia tai se on vähiten manipuloiva manipuloivan vallan muoto. Rationaalinen suostuttelu saa vallankäyttäjät näkemään subjektit älykkäämpinä, arvostettavampina ja kyvykkäämpinä kuin muita vallan metodeita käytettäessä. Koska subjektit ovat täysivaltaisia ja täysikykyisiä tasa-arvoisia partnereita rationaalisessa suostuttelussa, subjektien kuva omista kyvyistään, osaamisestaan ja arvostaan on korkeimmillaan rationaalisessa suostuttelussa, ja heidän tyytyväisyytensä ja motivaationsa ovat suurimmillaan.

Voimme päätellä edellisistä seuraavaa:

Liberaali valta muuttaa sekä valtaapitävien että subjektien työtehtäviä vähemmän älykkyyttä, tietoa ja taitoja vaativiksi, ja enemmän ennalta annettuja valmiita tekniikoita ja rutiineja noudattaviksi. Ihmiset on organisoitu suhteellisen kaavamaisiin tehtäviin organisaatioihin. Manipulointia käytetään paljon. Nämä heikentävät ja vääristävät kaikkien yksilöllistä ja kollektiivista omakuvaa negatiiviseen suuntaan (älykkyys, kyvykkyys, taidot, osaaminen, henkilökohtainen identiteetti, etninen identiteetti, jne.), ja vähentävät tyytyväisyyttä ja vastuullisuutta. Eliitin suosimat lievät rangaistukset rikoksista ja väärinkäytöksistä johtuvat osaltaan tästä ilmiöstä. Eliitti näkee maahanmuuttajat kyvyttömämpinä ja vähemmän vastuullisina kuin suomalaiset, joten eliitti on järjestänyt heille lievemmät rangaistukset kuin suomalaisille.Valtaa käyttävät organisaatiot nähdään eniten vastuullisina ongelmista, eivät yksilöt tai ryhmät, jotka tekoja tai työtä tekevät. Siksi ongelmien syntyessä vaaditaan lisää byrokratiaa ja organisaatioita, ei yksilöiden tai ryhmien vastuullisuutta tai kehittymistä. Eliitin suomalaisuuden halveksunta johtuu osaltaan itsehalveksunnasta, koska manipulointi, tekniikat, kaavamaisuudet ja rutiinit saavat eliitin tuntemaan itsensä kyvyttömämmäksi, osaamattomammaksi, tyytymättömämmäksi ja vähä-arvoisemmaksi. Kun itsellä ja ympäröivillä suomalaisilla ihmisillä nähdään olevan vain suhteellisen vähän arvoa, taitoja ja kykyjä; identiteetit ovat heikkoja ja puutteellisia; ja koetaan laaja-alaista tyytymättömyyttä, suomalaisuuden voi lakkauttaa, ja utopistinen ja sumea kansainvälisyys näyttää houkuttelevalta sulautumiskohteelta.

Sivun näyttöjä yhteensä

Lukijat

Blogiarkisto